web space | free hosting | Web Hosting | Free Website Submission | shopping cart | php hosting

 

Mainiot Viron-tytöt
romuttivat
suomalais-stalinistisen
media-mafian

 

Eihän siitä ole vuottakaan, kun Helsingin Sanomien kyselytutkimus suomalaisten professorien keskuudessa paljasti 99,9%:n heistä elävän yhä ankyrä-stalinismin aikakautta?! Proffien enemmistö uskoi että "Suomi ei kyyristellyt itään Kekkosen aikana" , mutta "jatkosodan aikana oltiin liikaa kallellaan Saksaan päin" . Juuri nämähän ovat stalinistisen historiankäsityksen ja asennemaailman päätuntomerkit!

Ellei pidä paikkaansa väite, että "mitä maailma eilen, sitä professorit tänään" , Suomen henkinen elämä näytti olevan huonoissa kantimissa. Juuri äskettäinhän saatiin torjuttua äärivasemmiston röyhkeä "Huhticaust" -historianväärennös-hyökkäys suomalaisten lähimenneisyyden hämärtämiseksi vasemmiston formaatin mukaiseksi, ja entiset paljastuneetkin Stasi- agentit jatkavat uraansa maamme mediassa, hallinnossa ja yliopistomaailmassa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Huolimatta EU-jäsenyydestä ja kansallisomaisuuden dumppaamisesta kansainvälisille keinottelijoille Suomi ei ollut vielä "Eurooppaa". Karjalan palauttamisesta ja "Kommunismin mustan kirjan" tiedoista puhuneet leimattiin heti äärihörhöiksi ja neuvostokommunismin puolustelijat saattoivat katsoa edustavansa mainstriimiä. Kiitos Iivi Anna Masson , Imbi Pajun ja Sofi Oksasen , tilanne on nyt kääntynyt päälaeltaan jaloilleen. Osin tässä ovat auttaneet myös tyttöjen vastustajat, tosin tahattomasti.

Seuraavassa tarkastelemme em. prosessia.


 

 

    

"Rauhaa" ja kaksoisnormitusta,
eli suomalainen itsepetos

Kyyristelyä roistovaltion varjossa

Tunnettu saksalainen kirjailija, Berthold Brecht, joka sodan aikana vietti aikaa pakolaisena Suomessa, ymmärsi ilmeisesti jotain suomalaisesta poliittisesta kulttuurista todetessaan, että "Suomessa vaietaan kahdella kielellä" . Se, että hän itse asettui myöhemmin Itä-Saksaan ja vaikeni siellä yhdellä kielellä, ei vähennä hänen havaintonsa osuvuutta.

Osasimme vaieta, kun ainoana mahdollisena liittolaisena päällekäyvää Stalinin roistovaltiota vastaan oli Hitlerin Saksa, joka ei ollut kiltti muille kuin suomalaisille. Vaikeneminen kävi sujuvasti myös sodan jälkeen poliitikkojemme nuoleskellessa idän "aurinkoa" luovuttamalla Suomesta turvapaikan saaneita inkeriläisiä, heimokansojen ihmisiä, venäläisiä ja virolaisia stalinistien lihamyllyyn, ja vanhalla osaamisellamme jätimme huomaamatta koko sodanjälkeisen poliittisen kulttuurimme kierot piirteet.

Länsimaisen nuorison herätessä 1960-luvulla huomaamaan maailman vääryydet, trendi kopioitiin myös Suomessa. Kun moraalisen järkytyksen kokeneet jenkkinuoret tuomitsivat "USA:n imperialismin" rikokset talssimalla laumoissa kaduilla ja huutamalla kovaäänisesti, aikaansaseuraavat nuoret toistivat saman Helsingissäkin. Vääryyksiä nähtiin hetken aikaa itäisessäkin ilmansuunnassa, mutta nuorisoradikalismin kurinpalautus oli nopea ja perusteellinen. Sen jälkeisinä vuosikymmeninä kommunismin kauhuista puhuvat saivat heti natsi-leiman .

70-luvulla Suomen eduskunnassa keskusteltiin Etelä-Afrikan ns. rotusortohallituksen tuomitsemisesta. Konservatiivinen kansanedustaja Georg C. Ehrnrooth ei vastustanut syrjinnän tuomitsemista, mutta kysyi puheenvuorossaan: "Milloin rohkenemme tuomita kansallisuus-sorron, joka tapahtuu juuri tälläkin hetkellä 60 km Helsingin eteläpuolella?" (Siteeraus muistinvaraisesti.) Kysymys herätti heti suuren närkästyksen: "Siellä ei sentään sorreta ihmistä ihonvärin perusteella!" , vastasi joku vasemmiston edustaja.

Virolaisten sortaminen heidän omassa maassaan ei koko neuvosto-periodin aikana herättänyt Suomessa julkista paheksumista, vaan asiasta maininneet syrjäytettiin keskustelusta "revansisteina" tms., ja takanapäin supistiin natsi-leimaa. Vasta Viron venäläisen vähemmistön menetettyä etuoikeutensa neuvostomiehityksen loputtua "kansallisuus-sorto" -käsitettä sai suomalaisessa keskustelussa käyttää Vironkin kohdalla. -Toki valheellisesti, entisiä apartheid-politiikan toteuttajia puolustellen.

Kuvaavaa on, että ensimmäinen ja ainoa Suomessa pidetty Viron vankilaolojen kurjuutta protestoinut mielenosoitus, jonka ryhmä nuoria koululaisia oli masinoitu järjestämään, kohdistui kurdi-vankien oloihin neuvostoaikaisessa vankilassa juuri itsenäistyneessä Virossa. Absurdia: Kaikki Viron vangit olivat olleet neuvostoaikaisissa vankiloissa jo vuosikymmeniä ilman mitään soraääniä lahden pohjoispuolelta, eikä nuorella tasavalla ollut resursseja sekunnissa länsimaistaa koko neuvostosurkeaa infrastruktuuriaan.

Kaksoisnormitusta ja kyyristelyä kesti vuosikymmeniä, ei se oikeastaan ole loppunut vieläkään. Älyllinen epärehellisyys ja historin vääristely iskostui joillakin suorastaan selkäytimeen asti, sitä pahemmin mitä pidemmälle oli kouluttautunut.

 

Viro itsenäistyy, Suomi ei.

Syksyllä v.1989, Berliinin muurin murtuessa, Itä-Berliinissä päämajaansapitävän "Maailman Naisten Demokraattisen Liiton" suomalaistaustainen pääsihteeri, veteraanistalinisti Mirjami Vire-Tuominen , ajautui ulos todellisuudesta. Entisten itäsaksalaisten vapaudenriemu kommunismin kukistuttua oli hänelle "lännen propagandaa" ja provokaatiota. Silmät ymmyrkäisinä hän harhaili pitkin Berliinin katuja. "Mutta puna-armeijahan vapautti nämä ihmiset fasismista! -Miten he voivat olla näin kiittämättömiä??" Näkymät Vire-Tuomisen ympärillä eivät mahtuneet hänen maailmankuvaansa. "Pian tulee Kansanpoliisi ja palauttaa nämä pikkuporvarilliset ainekset järjestykseen...?" Kansanpoliisi ei tullut, mutta toivottavasti Mirjamille ambulanssi??

On valitettavaa, että vanhojen änkyrä-kommunistien lisäksi myös maamme presidentti eli neuvostomenneisyyttä: Vielä Viron uudelleen-itsenäistymisen aattona hän suositteli virolaisille ns. malttia, elikkä Venäjän alaisuudessa pysyttäytymistä. Voi voi!

Niin suuri osa suomalaista älymystöä oli henkisesti sitoutunut "geopoliittiseen realismiin", että sitä ihmettelivät venäläisetkin. Merkittävä osa viranhaltijoista, varsinkin opetus- ja yliopistosektorissa, oli saanut virkansa jos ei suorastaan poliittisena palkkiona niin ainakin jäsenkirjan antaman "pätevyyden" turvin. Suurempaa riekkumista "reaalisosialismin" raadon äärellä ei siis ollut odotettavissa. Stalinistimme vaikenivat, säilyttäen asemansa, ja odottivat hetkeään. "Jospa Lukashenka...?"

 

Imperiumin vastaisku: Huhticaust-hölinä

Virkataistolaiset ja desanttti-dosentit siis vaikenivat taktisesti muun Euroopan riemuitessa entisen itäblokin vapautumisesta. Sotakirvestään he eivät toki hukanneet, he vain piilottivat sen hihaansa. Sitten tuli aika lyödä. Tampereen Yliopiston(sic!) Tiedostus-opin laitoksen guru ja pääideologi Pertti Hemanus aktivoi opetuslapsensa Antti O. Arposen ja muut median "edistykselliset" ja "samanmieliset" ideologiseen hyökkäykseen. Jos ei "Suurta Isänmaata" voida kehua, mustataan Suomea.

Operaation ensimmäinen vaihe oli Huhtiniemi-hypetys : Lappeenrannan leirintä-alueella valehdeltiin olleen sota-aikana karkureiden joukkoteloitus-paikka, ym. jännää. Ilmeisesti juonittelijat itsekin uskoivat keksintöönsä? Ensimmäistä valhetta piti seurata varsinainen suomalaisten paljastuvien sotarikosten vyöry, joka huipentuisi itsensä presitantan koollekutsumaan historiaseminaariin, jossa suomalaisten onnistunut puolustussota hyökkäävien bolsujen torjumiseksi olisi lopullisesti mustattu nuorempien ikäluokkien mielissä. Huhti-hölön paljastuttua koko operaatio lässähti.

Huuto "Suomen historian kipupisteiden" ja "mustien aukkojen" selvittämisestä ei toki vaiennut, sillä niin suuri määrä stalinistien joukon-jatkoja ja mielistelijöitä oli jo masinoitu em. kampanjointiin. Eräs jälkijoukkojen taistelija on dosentti Johan Bäckman , jota joudumme tarkastelemaan lähemmin.

 

Kommunismin rikokset paljastuvat suomalaisille

Sodankäynyt sukupolvi oli aina tiennyt, mitä Neuvostoliitossa todella tapahtui, mutta 60-luvun voimakkaan vasemmistopainostuksen alla tämä tieto ei siirtynyt nuoremmille sillä tavalla kuin olisi pitänyt. Tärkeä osuus vasemmiston (=neuvostomielisten) media- ja opetushegemonian muodostumisessa oli porvarillisten puolueiden idän-suhteisiin satsaavilla "realisteilla". Nämä antoivat stalinistien rämettää kulttuuria ja opetusta idänkaupan ja Kokoomuksen hallittuskelpoisuuden hintana.

Niinpä mm. Kommunismin mustan kirjan ilmestyminen suomennoksena aiheutti vastaaninttämisen vyöryn. Mitä ihmettä!? -Euroopassahan kaikki tiesivät nämä asiat.

Suomalaisissa yliopistoissa ym. akateemisten suojatyöpaikkojen kertymissä sijaitsi lukuisia "samanmielisten" täyttämiä eräänlaisia henkisiä pakastimia, joissa nuoruutensa 70-luvun "aktivismissa" viettäneet ylläpitivät toisensa uskon lujuutta. Jos et usko tätä, voit testata esim. jonkin älykköjen suosiman nettipalstan keskustelijoita: Ärsytä vähän, ja reaktio paljastaa ilmiön olemassaolon: "Mikä 70-luku? Nyt minä provosoidun!!

Kun tämä menneisyyteensä jämähtänyt joukko muodosti keskeisen osan mielipidevaikuttajista, suurelle osalle suomalaisia Imbi Pajun ja Sofi Oksasen kirjoista välittyvä lähi-historia tuli vähintään lievänä yllätyksenä.

   

 

 

Viroa ei voi piilottaa

Miehitysvallan tuhotyöt paljastuvat

Ensimmäiset julkiset protestit neuvostomiehittäjien toimia kohtaan Virossa kohdistuivat suunnitelmaan tuhota laajoja alueita Pohjois-Virossa fosforiitti- avolouhoksilla. Tämä maastonmyllääminen olisi uhannut myös Suomenlahden vesien puhtautta. Neuvostoviranomaisille oli vaikeaa käydä tapansa mukaisesti väkivalloin käsiksi tähän liikehdintään, sillä ympäristö-asiat olivat arvossaan myös niissä länsimaisissa piireissä joita Neuvostoliitto oli perinteisesti pyrkinyt huijaamaan puolelleen. "Avoimmuus-politiikka" oli siihen aikaan päivän sana myös NL:ssa.

Sattuipa sellainenkin episodi, että suomalais-(neuvosto-)virolaisena kulttuurivaihtona Virossa esiintyneen helsinkiläisen nuorisobändin jäsenet ottivat ylleen virolaisten tarjoamat anti-fosforiitti-kampanjan keltaiset t-paidat , ja suomalainen punavihreä kulttuuribyrokraatti repi ne heiltä takahuoneessa pois hampaitaan kirskutellen ja tapansa mukaisesti suupielistään sihisten. "Eri asia" eli ja voi hyvin.

Diktatuurivaltiot, kuten Neuvostoliitto ja presidenttimme nuoruudenrakkaus Itä-Saksa , ovat hyvin vanhanaikaisia ja haavoittuvia: Jos julkisen mielipiteen kontrolli pettää, se on menoo! Neuvostovalta ei perustunut siihen, että kansa olisi uskonut mitään heille tuputetusta bäckmanniaanisesta propagandasta. Eivät siihen uskoneet edes ne jotka propagandan kirjoittivat, -ainoastaan eräs dosentti Helsingin yliopistossa?

Neuvostovallan alamaiset teeskentelivät uskovansa, ja tiesivät että kaikki muutkin teeskentelevät. Vallanpitäjilläkään ei ollut mitään illuusioita sen suhteen. Absurdien mielipiteiden, kuten kommunismin, teeskenteleminen oli merkki alistumisesta diktatuurivaltion komentoon. Kremlille se riitti takeeksi väestön lojaalisuudesta.

Kekkonen tuomitsi aikoinaan totuuksista puhumisen "neuvostovastaisena neulanpistopolitiikkaana" . Sinänsä vertaus oli oikea, sillä kun ensimmäinen neula pisti, kupla puhkesi "Kaliningradista" Vladivostokiin.

 

Torjutut muistot, torjuttu todellisuus.

Virolaisille valheeseen perustuvan neuvosto-ideologisen hegemonian romahtaminen merkitsi, paitsi vapautumisen riemua, myös raskaiden ja vaikeastityöstettävien asioiden tuloa pintaan. Vastuu oli nyt itsellä.

Kansakunta oli ollut sodan jaloissa ja miehitettynä kahdenkin eri vallan toimesta, mutta 'kansakunta' ei ole abstraktio, vaan miljoona ihmiskohtaloa. Sofi Oksanen on ottanut tämän loistavasti huomioon kirjassaan ja näytelmässään "Puhdistus" , joka ei tarjoa helppoja vastauksia eikä oman ajattelun vaivannäöstä vapauttavia strereotypioita. Kuinka kaukana tästä onkaan Oksasen opponentiksi julistautuneen dosentti Johan Bäckmanin julistus.

Joillakin virolaisilla oli onni päästä Suomen armeijaan taistelemaan Viron vihollisia vastaan, toiset jäivät kotimaan metsiin ja jotkut joutuivat sotaan puna-armeijan uniformussa, ja jotkut liittyivät saksalaisiin asevoimiin puna-armeijan lähestyessä uudelleen. Tämän päivän virolaiset ovat kaikkia heitä ja heidän omaisiaan. Siiviliväki koki selviytymistaistelunsa sodan, pommitusten, kahden miehityksen, kyyditysten, "kollektivisoinnin" ja ilmiantojen todellisuudessa. Totuus ei ole mustavalkoinen, se on inhimillinen.

Oksanen ottaa näytelmänsä ja romaaninsa päähenkilöksi nykynäkökulman mukaisen pahiksen: Kyydittäjän. Kukaan ei ole oikeassa eikä väärässä, kaikki ovat ihmisiä, ja näyttämö on todella tapahtunut lähihistoria. Kuten todellisuudessakin, 'uhri' ja 'syyllinen' asuvat samoissa persoonissa.

Monien Viron uudelleenvapautumisen toteuttajien omien edellisen sukupolven perheenjäsenien tragediana oli osallistua Viron neuvostolaistamiseen, kuka aatteen kuka vallanhimon sokaisemana. Nähdä asiat mustavalkoisena, on olla oppimatta mitään. Todellisuus ei anna tilaa simppelille lähestymistavalle.

Siinä missä Sofi Oksanen viiltää lukijan tajuntaa fiktiolla, Imbi Paju kertoo äitinsä ja hänen sisarensa kokemukset neuvosto-todellisuudessa. "Mieluummin kuolen, kuin kerron niistä asioista" , sanoi Imbi Pajun äiti, 18-vuotiaana neuvostokarkoitukseen joutunut. Neuvostoaikana vaikeneminen oli pakollista, kuten pohjoissuomalaiset joutuivat olemaan hiljaa kokemuksistaan neuvostopartisaaneista. Vaikenemiseen on toinenkin syy: "Ne asiat" täytyi pitää poissa tietoisuudesta ettei ihmisen persoonallisuus hajoaisi. Kokemukset olivat aivan liian rankkoja.

Pajun kirjan ja elokuvan henkilöt ovat todellisia, hänen äitinsä ja tätinsä. Ratkaisu kertoa Viron kansan tarinaa heidän kauttaan, ei varmasti ollut helppo. Tuskin helpompi, kuin Pajun äidin ratkaisu rikkoa vaikenemisensa. Käydessään jonkin kansan kimppuun kansanmurhaaja ottaa kohteekseen naiset, ja välineekseen myös häpeän. Oksanen antaa tämän tarkastelun laajeta sotien ja miehitysten ulkopuolelle: "Puhdistuksessa" toinen päähenkilö on kyydittäjän karkoitetun ja neuvostomaan äärettömyyteen kadonneen sisaren tytär, ihmiskaupan uhri. Sama asia eri muodossa.

 

 

"Kaiken takana oli pelko"

Kirja paljastaa neuvosto-todellisuuden

Vuoden 1949 traagisten suurkyyditysten vuosipäivänä Imbi Paju, Sofi Oksanen ja Iivi-Anna Masso esittelivät Viron neuvostoaikaa eri puolilta valottavan kokoomateoksen "Kaiken Takana Oli Pelko". Yleisöä oli enemmän kuin saliin mahtui, media raportoi myönteisesti, ja vastaanotto oli loistava. Kekkosen- ja Koiviston-ajan mediakonsensuksesta ei näkynyt jälkeäkään. Paitsi tietty menneisyyden varjo, jota edusti erikoinen dosentti Johan Bäckman ja hänen joukkueensa, joka oli koottu "Abdullah" Tammen islamisteista ja parista tallinnalaisesta "nashi"-nuoresta.

Oksasen ja Pajun kokoaman teoksen kirjoittajat ovat eri alojen asiantuntijoita ja myös omakohtaisia kokijoita. Kirja valottaa virolaisten lisäksi myös viron-venäläisten ja viron-juutalaisten kohtaloita miehitysten aikana. Viron juutalaisten kulttuuriautonomia Konstantin Pätsin aikaisessa Virossa on hyvin tunnettu asia. Viroa pidetäänkin myönteisimmin juutalaisiin suhtautuneena maana enen toista maailmansotaa.

Toisin kuin miehityksiltä välttynyt Suomi, Viro ei pystynyt suojelemaan juutalaisia kansalaisiaan vaan he joutuivat vieraiden vallanpitäjien armoille. Latviassa on säilynyt alkuperäinen käsky neuvostoliittolaisille miehitysjoukoille: Ketä ihmisiä tulee vangita ja "kyydittää", s.o. pakkosiirtää Neuvostoliiton vankileireille ja karkoituspaikoille. Tämä lista mainitsee mm. postimerkkien keräilijät, esperantistit, radio-amatöörit ja muut joilla oli ehkä tavallista enemmän kontakteja ulkomaille. Toinen uhriksi valittu ryhmä olivat varakkaat. Juutalaiset olivat usein molempia.

Virossa pitkään asuneelle venäläis-kansanosalle Viron ensimmäinen tasavalta oli kulttuurin kukoistuksen aikaa. Läheltä, mutta silti ulkopuolelta, he saattoivat seurata olojen pahentumista rajan toisella puolella Leninin ja sitten Stalinin aikana. Monet Pietarin kulttuurihenkilöt olivat jääneet Viroon jouduttuaan pakenemaan bolshevikkeja. Heidän ansiostaan vironvenäläisten koulujen opetus oli professoritasoa eikä kulttuuritarjontakaan mitään provinssikaupunki-juttuja.

"Olette piileskelleet porvarillisessa Virossa, mutta nyt saimme teidät käsiimme!" , uhkailivat neuvostomiehittäjät heti tullessaan Viron venäläisiä. Juutalaisten asema oli monimutkaisempi, sillä joitakin heistä neuvostomiehittäjät pyrkivät käyttämään virolaisia vastaan, he kun olivat etnisesti eri ryhmää. Tämänkaltainen peli oli tyypillistä bolshevikeille.

Virolaisten ja Viroon sodan aikana tuotujen juutalaisten kohtalot olivat mukana presidentti Lennart Meren asettaman auomalaisen Max Jacobsonin johtaman työryhmän tehtävänasettelussa. Tällöin huomio kiinnittyi myös Kloogan keskitysleiriin , johon natsit toivat juutalaisia Keski-Euroopasta, ja jonne myös saksalaisten evakuoimat Pietarin ympäristön inkeriläiset olivat joutuneet. Suomi heidät sieltä sitten hankki parempiin oloihin. Kloogassa valmistettiin mm. raudoituksia itärintaman bunkkereita varten, ja tähän työhön juutalaisvangit olivat joutuneet.

"Kaiken Takana Oli Pelko" kertoo myös Kloogan juutalaisten kohtalosta, ja heitä auttaneista virolaisista. Eräs Kloogan leirille värvätty virolainen -leirillä oli virolaisia siviili-ammattimiehiä ohjaamassa työtä, ja jokunen vartijanakin- sai saksalaisessa sotaoikeudessa rangaistuksen juutalaisten auttamisesta. Kirja kertoo myös, kuinka Kloogan viimeiset vangit teloitettiin kaikki leiriä lakkautettaessa. Vartijat ja siviilityöntekijät oli lähetetty pois ja homman hoiti paikalle tuotu sonderkommando.

Juutalaisten osuus kirjassa on syytä huomioida, sillä vastapuolen disinformantit ylläpitävät -mm. Hymylehdessä (syyskuu-09) öykkämöykkää siitä, kuinka kirja on antisemitistinen. Takaperoinen väite, etten sanoisi.

Onkin paikallaan selventää Rimma Salosen lainopilliselle avustajalle "Godwinin laki":

Godwinin laki on Internet-kulttuurissa (erityisesti uutisryhmissä) käytetty nimitys käsitteelle, jonka mukaan yksittäisessä nettikeskustelussa sen laajentuessa, enemmin tai myöhemmin joku ottaa esille Adolf Hitlerin tai natsit (kuvaannollisesti "vetää esiin Hitler-" tai "natsikortin").

Alkuperäinen määritelmä Jargon Filessä Godwinin laille on:

"Verkossa käytävän keskustelun pitkittyessä todennäköisyys sille, että joku esittää vertaukseen natsismiin tai Hitleriin, lähenee arvoa 1."

Käsitteen keksi amerikkalainen lakimies Mike Godwin vuonna 1990.

Tavallisesti (Natsi-Saksaan liittymättömässä) keskustelussa Hitlerin tai natsit ensimmäisenä maininnutta pidetään argumentoinnin hävinneenä osapuolena. Jukka Korpelan mukaan "Hitler-kortin käyttö osoittaa niin vakavaa suhteellisuudentajun häiriötä, että mitään sen pelanneen aiemminkaan esittämää ei pidä ottaa vakavasti".

Vai pelaako Backman "nashi-kortilla"??

 

 

Vastapuolen joukkue?

Pääsemme huumori-osuuteen!

Kun upeat virolaiset naiset pitivät infoaan Sanomatalossa, kiinnostuneen yleisön kuunnellessa, näimme vähän sivummalla samassa tilassa, kuinka jo kadonneiksi luullut tai toivotut menneisyyden haamut ryömivät esiin kivensä alta esitellen niljaisuuttaan päivänvalossa:

Joukon johtaja, ja ilmeisesti "aivot", oli dosentti Johan Backman Helsingin yliopistosta, vai pitäisikö titteli kirjoittaa "desantti"? Hänen consiglierinään toimi entinen palomies, entinen entinen, etc., Risto "Abdullah" Tammi, joka oli tuonut paikalle islamistisen osastonsa.

Bäckman oli kutsunut mielenosoitukseensa myös kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahon, joka tuli kyllä paikalle, mutta pysytteli poissa samoista valokuvista Abdullahin ja Johanin kanssa. Kun ennen po. "mielenosoitusta" lehdistö soitteli Halla-aholle saatuaan Bäckmannin lehdistötiedotteen, Halliksen vastaukset olivat vältteleviä. Kuinkas sattuikaan.

Hallis oli siis vähän niingun pakkoraossa? Hyvän ystävän ja tukijan pyyntöä osallistua
anti-sohvi-mielenilmaukseen ei oikein voinut dissata, mutta Abdullah-seura ei oikein istunut mahometti-pilkkaajan brändiin?? -Varsinkaan kun Hallis sai juuri Helsingin käräjäoikeudelta eräänlaisen diplomin l. virallisen tunnustuksen osaamisestaan pahan mahometti-uskonnon vastustamisessa!

Siitä tuleekin mieleen, että Bäckkiksen faforiitti ja osaamisalue on juuri brändäys?? ja markkinointistrategiat. Bäckkis jummartaa hjuvin kuinga kengäkauppaa Venään-mailla edistää mielikuva maastoautoista, elikkä brändi-idea on hallussa?

"Kuluttajat eivät usko enää mainoksiin. Meidän pitää toimia älykkäämmin! Ralf-kenkien uusi mainos muovattiin ”joka tien kengiksi”, koska venäläinen mies tahtoo maasturin (venäjäksi: “joka tien auto”), mutta hänellä ei ole siihen varaa. Nyt hän voi ostaa kengät! Kenkien myynti kaksinkertaistui 20 miljoonaan dollariin." Lue täältä.

Jos Hallis hiffaa, että Abdullah-brändi on huono asia bizneksille, miksi dosentti Bäckmannin keskushermosto ei tätä ilmeistä tosiasiaa pysty kalkuloimaan? Odottaako neuro-patologinen tutkimus nyt toiveikkaana Bäckkikselta elin-testamenttia, vai onko tässä salaliittoteorian paikka?

 

 

 

Bäckmannin mielenosoitukseen olivat vaivautuneet myös Tallinnan Putin-nuoret, ns. "yövartijat". Tämä joukko kunnostautui ns. patsasmellakoissa Tallinnassa "prekarisoimalla" liikkeenharjoittajien omaisuutta. Huomatkaa, kuinka "into hehkuu otsalla" kuten vanhassa työväenlaulussa sanotaan.

Kannattaa panna myös merkille, että sama Sanomatalossa esiintynyt "yövartija-nuori" toimi myös Johan Bäckmanin jonkinlaisena kaitsijana tämän vieraillessa Putin-jugendin virallisella nuorisoleirillä Tverin-Karjalassa päättyneenä kesänä. Kuullemma Bäckkis ei saanut liikkua leirillä eikä varsinkaan sieltä ulos ilman seuraneitiään? Aika hurjaa!

"Pimeydestä ilmaantuu Naši-komissaari Mark Siryk, joka tuo minulle punaisen kaulaan ripustettavan kortin. Olen vieras eli gost numero G4147. Isännäkseni korttiin on kirjoitettu pienellä ”Siryk”. Se tarkoittaa, että en saa poistua leirin alueelta ilman häntä." Lue täältä.
"Free-ee Juuhan Bäckmannii!!..." Sielläpä puolueeton tutkija Helsingin yliopistosta vaelteli tutkimassa piikkilanka-aidattua ja erityisen leirikaartin valppaasti vartioimaa koulutuskeskusta, jossa hänen luentonsa aihe oli, kuinkas muuten, varoittaa venäläisiä Suomen ja Viron nousevasta fasismista!

Ehkei noi juttuja voinut selittää muualla kuin suljetussa miljöössä, jonka aidannurkissa on vartiotornit?

 

 

 

Mitä häiriköintiin tulee, kaiken takana oli "takamies"? Tosin hänen uurastuksensa on melkoisen turhaa ja saavutukset lähinnä tilannekomiikan alaa??

    Takaisin avaussivulle /Back to Main