web space | free website | Business WebSite Hosting | Free Website Submission | shopping cart | php hosting
Free Domain Name with Hosting from Network Solutions®!
 
 

 


 
 
  Joachmin "Jochen" Peiper
  30.1.1915 - 14.7.1976
  Erään sotilaan tarina
   
 

Kuka oli Joachim "Jochen" Peiper, pelätty SS-panssarijoukkojen "Kampfgruppe Peiperin" komentaja, joka sodan jälkeen tuomittiin vastuullisena amerikkalaisten sotavankien teloittamiseen eräässä tapauksessa. Kuvasta katsoo ujohko idealistinen nuorimies, josta voisi uskoa että hän on tehnyt sen minkä on tehnyt sodassa velvollisuuden tunnosta ja uskoen asiaansa.

Vankien teloittaminen, mihin hänet todettiin syylliseksi amerikkalaisessa sotatuomioistuimessa, on nyttemmin tullut sotarikoksena uuteen valoon elokuvan "Pelastakaa stm. Ryan" näyttäessä amerikkalaiset ampumassa antautuvia ja vangeiksijääneitä saksalaisia, ja raottaen hieman tekopyhyyden verhoa tämän sodassa yleisen mutta valitettavan ilmiön ympäriltä. Olivatko kaikki pahoja vai ei kukaan?

Tarkastellaksemme "pahuuden" ongelmaa otamme kohteeksi "arkkipahan" eli natsi-upseerin: Joachim Peiperin.

"Jochen Peiper syntyi Berliinissä 30.1.1915 upseerin poikana. Hän liittyi Leibstandarte SS Adolf Hitleriin, ja 1938 hänestä tuli Reichsführer-SS Heinrich Himmlerin adjutantti. Sodan syttyessä hän halusi kuitenkin rintamalle. Puolassa, Hollannissa, Belgiassa ja Ranskassa Peiper komensi 10:ttä SS Leibstandarte A.H:n komppaniaa. 1941 hän taisteli Venäjällä 2. Panzergrenadier –rykmentin 3:nnessa Panzergrenadier –pataljoonassa.

Peiper siirtyi kenraali Postelin 320:een Jalkaväkidivisioonaan, joka oli saarrettuna Harkovassa. 19.3.1943 Peiper valtasi Bielgorodin. Syyskuussa 1943 hän taisteli Italiassa. Marraskuussa 1943 hän oli Jitomirissä ja murtautui saartorenkaan läpi Kamenets Podolskissa 1:n armeijakunnan kanssa. Lokakuuhun 1944 asti hän taisteli itärintamalla. 16.12.1944 – Sepp Dietrichin komentaman 6:nnen Panssariarmeijan osana – Peiper taisteli 1:n SS-Panssaridivisoona L.A.H.:n kanssa Ardennien vastahyökkäyksen kärjessä.

Peiper eteni La Gleizeen lähelle Stavelottia. Hänet saarrettiin ja eristettiin muista joukoista. Hänen kuitenkin onnistui paeta miestensä kanssa jalkaisin, ilman ruokaa ja taistelumateriaalia. Sodan lopussa hän taisteli venäläisiä vastaan lähellä Wieniä Tonavan länsipuolella, edelleen Sepp Dietrichin alaisuudessa. Sodan lopussa Peiper antautui miestensä kanssa amerikkalaisille Alpeilla Kremsissä. Peiper oli tällöin SS-Obersturmbannführer ja hän kantoi ritariristiä miekkojen kera."

Saksan antautumisen jälkeen Jochen Peiperia syytettiin siitä, että hän olisi määrännyt amerikkalaisten sotavankien teloittamisen Ardennien operaation aikana Baugnezissa, Malmedyn lähellä. Tästä tapauksesta on jälkeenpäin kiistelty. Seuraavassa eräs näkemys:

"Peiperin taisteluryhmä oli saanut jenkit vangiksi ja heidät oli jätetty muutamien vartioiden kanssa eräälle niitylle odottamaan siirtoa. Peiper itse oli rynnistänyt tankkiensa kärjessä kauemmaksi rantamalle Ligneuvilleen. Osa taisteluryhmän joukoista tuli paikalle vasta Peiperin lähdön jälkeen. He juttelivat vartioon jääneiden miesten kanssa. Eräässä tiedusteluvaunussa oli vika ja sitä korjattiin. Yhtäkkiä tankin päällä istuva sotilas huomasi joidenkin jenkki-vankien yrittävän pakoa. Varoituslaukaus kuitenkin aiheutti paniikin vankien keskuudessa, ja he kaikki juoksivat eri suuntiin. 21 pakevaa vankia ammuttiin konekivääreillä."

Näitä "sotamies Ryaneita" ei pelastanut kukaan. Kuvan ottivat amerikkalaiset sotapoliisit Ardennien taistelujen jälkeen, ja se esittää lumihankeen ammuttuja amerikkalaisia Malmedyssä, joiden kuolema katsottiin myöhemmin Jochen Peiperin syyksi.

Totuutta ei kukaan voine varmasti tietää? Jochen Peiper oli antanut käskyn vartioida vankeja, mihin sisältyi pakoyritysten estäminen väkivaltaisinkin keinoin, ei teloittamisia, mutta hän on silti vastuussa komentajana alaistensa toimista. On kokonaan toinen juttu, riittäisikö tämä vastuullisuus kuolemantuomioon asti, mikä hänelle sodan jälkeen langetettiin.

Sodan viimeisinä kuukausina kaikilla siihen osallistuvilla on ollut runsaasti aikaa kovettua ja "unohtaa" tietyt määräykset. Amerikkalaisia joukkoja Peiperin vastapuolella komentanut kenraali Patton mm. oli niitä jotka mieluimmin suojelivat alaisiaan kuin antoivat heidän joutua sellaisiin oikeusprosesseihin, kuin mihin Jochen Peiper sotkettiin.

Mitä tapahtuikin Malmedyn tai Baugnezin lähistöllä Ardennien taistelujen aikana, siellä joka tapauksessa kuoli amerikkalaisia ja saksalaisia. Vangitsemisen jälkeen ammuttujen amerikkalaisten määrää yritetään selvittää mm. tällä sivulla. Mutta kuten totesimme, Peiper ei komentajana liene toiminut toisin, kuin amerikkalaiset kollegansa?

Jochen Peiper on sodan jälkeen antanut seuraavan lausunnon:
"Normandian taistelujen jälkeen yksikköni koostui etupäässä nuorista, fanaattisista sotilaista. Varsin monet heistä olivat menettäneet vanhempansa, sisarensa ja veljensä pommituksissa. Sotilaani olivat ominsilmin joutuneet näkemään Kölnissä tuhansia runneltuja ruumiita terroripommitusten jäljiltä. Heidän vihansa vihollista kohtaan oli senmukaista. En pitänyt tästä ollenkaan, mutta aina en voinut hallita tätä vihaa."

"Minun mieheni olivat totaalisen sodan tuotteita, kasvaneet kaduilla pommitetuissa kaupungeissa, ilman minkäänlaista koulukasvatusta. Ainoa asia jonka he osasivat, oli kantaa asetta valtakunnan puolesta. He olivat kuumasydämisiä nuoria, joilla oli tahto voittaa tai kuolla. Right or wrong- my country. Kun katsoo tänään syytettyjen penkillä olevia, he eivät ole vanha Kampfgruppe Peiper. Kaikki vanhat ystäväni ja toverini ovat jo menneet. Alkuperäinen joukko odottaa minua Walhallassa."
Joachim Jochen Peiper, 1946

Antautumisen jälkeen 1. SS Panssaridivisoonan miehet jäljitettiin ja heidät vietiin Zuffenhausenin leirille. 400 miestä siirrettiin Stuttgartin lähellä sijainneeseen Schwäbischin vankilaan. Peiperin joukot koostuivat enimmäkseen erittäin nuorista sotilaista: Yksi heistä oli 16-vuotias, kaksi oli 17-vuotiaita, yksitoista oli 18-vuotiaita ja kahdeksan 19-vuotiaita. 72:sta tuomitusta 22 oli alle 20-vuotiaita. Heitä kaikkia kidutettiin tunnustusten saamiseksi. Peiper toimi esimerkkinä miehilleen, ja yhdessä he kestivät nämäkin koettelemukset. Kukaan ei pettänyt joukkojaan. Miehet siirrettiin Dachaun keskitysleirille, jossa 74:stä syytetystä 72 tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä. Yksi teki itsemurhan (tai murhattiin vartijoiden toimesta?) ja yksi luovutettiin elsassilaisena ranskalaisen tuomioistuimen eteen. 43 miestä, heidän joukossaan Peiper, tuomittiin hirtettäväksi; 22 miestä tuomittiin elinkautiseen; kahdeksan miestä 22:ksi vuodeksi, 11 miestä kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Myöhemmin, uuden kuulemisen jälkeen, kuolemantuomiot muutettiin elinkautisiksi. Yhdentoista vuoden istumisen jälkeen Peiper vapautettiin viimeisenä joulukuussa 1956.

Saksalaisiin kohdistuvan kostonhimon ylilyönnit olivat olleet niin ilmeisiä ja silmiinpistäviä, että liittoutuneiden sotatuomaristokin alkoi hämmennystään näyttämättä toppuutella teloittamisia, mikä näyttää pelastaneen Jochen Peiperin miehineen. Irvokas piirre näissä oikeudenkäynneissä, oli Dachaun keskitysleirin valitseminen niiden näyttämöksi. Siellähän amerikkalaiset olivat täysin julkisesti teloittaneet leirin viimeisen vartiohenkilöstön jäseniä.

Vaikka kuvan teloitukset, joissa uhrien määrä on samaa luokkaa kuin Kampfgruppe Peiperin sotilaiden oletetuissa sotarikoksissa, tapahtuivat Dachaun keskistysleirillä, on myöhemmin selvinnyt että amerikkalaisten aseistariisumat ja ilman tutkimusta ampumat sotilaat eivät olleet leirin varsinaista vartiostoa, vaan heidän tilalleen vain vähää aiemmin tuotu vaihtomiehistö. Niin tai näin, sotarikosoikeudenkäynneistä oli päätetty jo kuukausia aikaisemmin, ja kuvassa tapettavien paikka olisi ollut siellä. Kenties myös kuvan teloittajien?

Jochen Peiperin alaiset Ardennien taisteluissa tuomittiin kuitenkin Dachaussa, ehkä edellisen kuvan taustalla näkyvissä rakennuksissa?

Kuvassa luutnantti Heinz Tomhardt kuulee kuolemantuomionsa antautuneiden vihollissotilaiden surmaamisesta.

Senjälkeen kun Rudolf Hessin puolustusasianajaja oli yrittänyt rinnastaa päämiehensä syytteisiin sisältyvän "hyökkäyssodan valmistelun" esittämillään asiakirjoilla osoittamaansa Molotov-Ribbentrop-sopimukseen (tuomaristossa oli venäläisten edustajat), saksalaisten sotarikos-epäiltyjen oikeusavustajien toimintaa oli rajoitettu. Amerikkalaisten tekemiset seinän toisella puolella v.1945 olivat vuotta myöhemmin jo "eri asia", eikä niihin voinut vedota ryhmä-Peiperin jutussa.

Tuomioistuimen jäsenet:

  • 7-jäsenisen tuomariston puheenjohtaja: Brigadier General Josiah T. Dalbey
  • Lt. William Perl, Malmedyn "joukkomurhan" päätutkija,
  • Syyttäjä: Lt.-Col. Burton F. Ellis, War Crimes Committee:n johtaja,
  • Capt. Raphael Shumacker,
  • Lt. Robert E. Byrne,
  • Lt. William R. Perl,
  • Mr. Morris Ellowitz,
  • Mr. Harry Thon,
  • Mr. Joseph Kirschbaum,
  • Captain Dwight Fanton
  • Col. A. H. Rosenfeld, lainoppinut jäsen.
  • Puolustus: Lt. Col. Willis M. Everett
  • puolustuksen asistentti: Herbert J. Strong

   

Myöhemmin on kiinnitetty huomiota siihen, että syyttäjistöstä ja tuomareista suurin osa oli juutalaisia, jopa Puolassa tai Saksassa syntyneitä. Heidän puolueettomuudestaan ei voitu olla aivan varmoja. On syytä muistaa sekin, että puolustusasianajajan avustaja, Herbert J. Strong, oli myös Saksassa syntynyt juutalainen, eli hänellä ei voinut olla mitään sitä vastaan että syytetyt tuomitaan sellaisesta minkä he ovat tehneet.

On yksin everstiluutnantti Willis Mead Everett Jr:n ansiota, ettei Peiperille ja hänen alaisilleen tuomittuja epämääräisin todistein perusteltuja rangaistuksia pantu täytäntöön. Everett toimi Peiperin puolustusasianajajana, ja toisin kuin ilmeisesti odotettiin, hän otti oikeudenkäynnin oikeudenkäyntinä, eikä Hollywood-sirkuksena.

Everett käytti koko valitustien hyväkseen, ja sai kuolemantuomiot kumottua. Puolustuksen todistajana oli esiintynyt myös Malmedyn tiellä surmansasaaneiden jenkkisotilaiden esimies, everstiluutnantti Harold D. McGown.

Georgiasta, Atlantasta, kotoisin oleva Everett kiinnitti ylempien tahojen huomion oikeuden lainoppineen jäsenen, eversti Abraham H. Rosenfeldin, ilmeisiin juridisiin kömmähdyksiin ym. epäselvyyksiin ja sai aikaan tuomioiden peruuttamisen ja uuden käsittelyn. Myöhempinä vuosinaan Everett toimi pitkään kotikaupungissaan afroamerikkalaisen teologisen intituutin opettajana, ja nauttii yhä suurta kunnioitusta vanhemman polven mustien atlantalaisten keskuudessa.

Kuolemantuomion odottelu muuttui sitten Jochen Peiperille yhdentoista vuoden vankeudeksi, josta vapauduttuaan hän aloitteli normaalia elämää Saksassa:

Tammikuussa 1957 peiper aloitti työt Porschella Frankfurtissa. AY-liike vaati hänen erottamistaan. Sitten hän työskenteli VW:lle Stuttgartissa, mutta sieltäkin hänet erotettiin vasemmistoagitaation vuoksi. Peiper tajusi, ettei hän voinut enää jäädä Saksaan ja muutti perheineen Ranskaan.

Vuoden 1940 hyökkäyksen aikana hän oli tutustunut Langres Plateaun seutuun ja tykästynyt sen kauneuteen ja hiljaisuuteen. Hän oli auttanut erästä ranskalaista sotavankia, joka oli pantu työskentelemään Reutlingeen Peiperin sukulaisten luo. Saksan ja Ranskan välillä oli silloin sopimus, jonka mukaan jokaista vapaaehtoista Saksaan töihin lähtevää kohden vapautettiin kaksi ranskalaista sotavankia. Peiperin suosituksesta tämän miehen, Gauthierin, sallittiin palata perheensä luo.

Gauthier ei ollut unohtanut Peiperia, ja kun Peiperin täytyi lähteä Saksasta 1957, auttoi Gauthier häntä ja myi hänelle vesimyllyn Travesista. Rakennus oli huonossa kunnossa, eikä Peiperilla ollut riittäviä varoja sen kunnostamiseen. SS-Obersturmbannführer Erwin Ketelhut osti myöhemmin myllyn itselleen, ja 1960 Peiper rakensi talon korkealle jokitörmäälle pensaiden suojaan, jonne ei ollut näkyvyyttä tieltä. Se oli kuin linnoitus. Hän eli siellä 16 vuotta rauhallisesti huolimatta uhkauksista ja nimettömistä puhelinsoitoista.

Travesissä Jochen Piper eli vaimoineen, elättäen itsensä käännöstöillä. Hän oli juuri päässyt alkuun Malmedyn tapausta käsittelevän kirjansa kirjoittamisessa, kun hyvin ansaittu rauhallinen elämä päättyi traagisesti fanaattisten kommunistien hyökkäykseen.

11.7.1976 Peiper osti hieman metallilankaa kenneliä varten eräästä kaupasta Vesoulista. Myyjä oli elsassilainen Paul Cacheux, kommunistipuolueen jäsen, joka huomasi aksentista että Peiper oli saksalainen. Hän oli kysynyt Peiperilta oliko tämä ollut Ranskassa sodan aikana. Peiper maksoi sekillä, jossa oli hänen nimensä ja osoitteensa. Paul Cacheux tarkisti nimen "ruskesta listasta", johon oli merkitty kaikki kaivatut saksalaiset. Hän välitti tiedon kommunisteille ja antifasisteille. 22.6.1976 kommunistilehti "L’humanité" kirjoitti: "Mitä tämä natsi tekee Ranskassa?". Peiperia vaadittiin poistumaan maasta. Lentolehtisiä, joissa Peiper kuvattiin sotarikolliseksi ja natsiksi, jaettiin Travesin asukkaille. "Peiper, me tuomitsemme sinut 14. heinäkuuta!" –tekstejä ilmestyi seinille. 14. heinäkuuta on Ranskan kansallispäivä.

Heinäkuun 13. päivän aamuna Peiper lähetti syöpäsairaan vaimonsa takaisin Saksaan. Hän ei itse halunnut jättää taloa, koska epäili sen joutuvan tuhopolton kohteeksi. Hänen naapurinsa Ketelhut oli ehdottanut, että Peiper olisi viettänyt yön vesimyllyllä, mutta Peiper oli ollut toista mieltä. Hän ei myöskään halunnut, että Ketelhut olisi jäänyt sinne, koska tämä olisi ampunut kaikki hyökkääjät. "Ei", Peiper sanoi, "tappamista on ollut jo tarpeeksi". Jochen Peiper odotti talonsa verannalla, josta käsin hän saattoi tarkkailla jokea. Ketelhut oli lainannut hänelle kivääriään. Kello 22:30 Peiper kuuli melua pusikoista ja näki tusinan verran miehiä kapuavan joen törmää ylös. Hän ampui ilmaan pelästyttääkseen humalaiset tunkeilijat pois. He huusivat Peiperia tulemaan ulos. Hän tekikin niin puhuakseen heille.

Mitä tämän jälkeen tapahtui, on vain syyllisten tiedossa. Jochen Peiperin ruumis oli löydettäessä kärventynyt karrelle ja vain metrin pituinen – se oli ilman käsiä ja jalkoja. Hän oli kuollut n. klo 1:00. Talo oli poltettu ja katto oli romahtanut sisään. Mitä tapahtui klo 23:30 ja 1:00 välisenä aikana? Oliko Jochen Peiper elossa, kun hänet silvottiin? Oliko hän elossa, kun hänet poltettiin? Syylliset olivat kaataneet lattialle bensiiniä ja sytyttäneet sen palo- ja moottoriöljyn seoksella. Peiper oli maannut makuuhuoneessaan vasemmalla kyljellään selkä seinää vasten. Irtokäsi oli nojannut hänen rintaansa vasten. Mitään ei ollut romahtanut hänen päälleen. Hän oli kuollut valtavaan kuumuuteen. Ruumis ei ollut läpipalanut, mutta se oli kutistunut.

"Ainoa hyvä kommunisti on
murhaaja-kommunisti."

Joachim Peiperin kotitalo kommunisti-murhapolttajien jäljiltä 14.7.1976
 

"L´Humanite" tarkoittaa sanakirjan mukaan ihmisyyttä. Kommunisteilla on ilmeisesti eri sanakirja?

Peiperin tunteneiden ja hänestä pitäneiden Erwin Ketelhutin ja ranskalaisten tuttavien mielestä oli väärin, että tämä ritarillinen mies, joka oli aiemmin selviytynyt monista vaaroista, kuoli sillä tavalla. Murhaajat olivat ajaneet autollaan niityn poikki jokitörmäälle, jossa kaksi venettä oli odottanut. He olivat ylittäneet joen ja kiivenneet törmän yli pensaiden läpi talolle. Murhan jälkeen he olivat juosseet toiseen suuntaan talon edestä tielle. Palomiehet etsivät puuttuvia ruumiinosia. Ranskan poliisi tutki tapausta kuusi kuukautta. Vesoulin kommunisteja ja antifasisteja kuulusteltiin. Kukaan ei tiennyt mitään! Sitten juttu hyllytettiin. Ketään ei koskaan pidätetty tai rangaistu! Travesin alue on harvaan asuttu; asukkaita on vain n. 10 per neliökilometri. Kaikki tuntevat toisensa.

Murhapolttajat eivät kuitenkaan voineet pitää "ylpeyttään" vain omana tietonaan,vaan he ovat leuhkineet teollaan kommunisti-piireissä. Murhaajien itsestään otattama valokuva, kasvoja peittävillä hiihtopipoilla naamioituneina, päätyi 7.11.1976 "New York Times Magazinen" sivuille.

Joachim "Jochen" Peiperista ei oikeastaan pitäisi voida sanoa mitään pahaa, mikäli on tarkoitus pysyä totuudessa. Selviäminen toisesta maailmansodasta niinkin vähin rikkein kuin mistä häntä syytettiin, kertoo jo jotain ihmisestä. Hänet tuominnut oikeusistuin menetti moraalisen legitimiteettinsä jo käyttäessään kidutusta ryhmä-Peiperin kuulusteluissa, ja toiseen kertaan kieltäytyessään näkemästä liittoutuneiden samanlaisia tekoja, mutta parhaiten hänen inhimillinen suuruutensa ja positiivinen asenteensa näkyy rinnastettaessa hänet kommunistisiin murhamiehiin, jotka hyökkäsivät hänen kimppuunsa 30 vuotta sodan jälkeen.

Joachim Peiperilta jäi vaimo ja kolme lasta.


 

Jochen Peiper

 


 
 
Takaisin / Back
 
Google