web space | website hosting | Business Hosting Services | Free Website Submission | shopping cart | php hosting

 

Varoitus:

Tämän sivun materiaali saattaa olla shokeeraavaa, eikä sovi lapsille.
Jos olet epävarma siitä, haluatko lukea tämän, poistu heti.

No for Children. Go away!
THAT´S NOT A JOKE!

 

Vaietut haudat korvessa.
Punapartisaanien uhrit yhä epähenkilöitä.

 

Sota-vainajat ja mediamanipulointi

 

Kesäkuussa 2006 vilahti lehtien kotimaansivuilla pieni uutinen, joka samantien katosi ja unohtui: Sallan Värriöstä on löydetty kahden ihmisen jäänteitä, jotka on tunnistettu kadonneiksi Seitajärven kylään Savukoskella tehdyn partisaanihyökkäyksen uhreiksi. Sotien aikana neuvostopartisaanit surmasivat 147 suomalaista siviiliä hyökkäyksissään yksinäisiä kyliä ja taloja vastaan, ja osa uhreista jäi kadoksiin.

Näiden vainajien, niin korpeen tuntemattomiin hautoihin murhattujen, kuin koteihinsa ja pihoillensa menehtyneiden, omaiset joutuivat vaikenemaan vuosikymmeniä tuskastaan. Tätä on nyky-ihmisen vaikeaa kuvitella, mutta yritetään esimerkin avulla: Ajatellaanpa, että juutalaiset olisivat koko toisen maailmansodan jälkeen kuulleet päivittäin, että "natsit ovat ystäviä ja hyviä ihmisiä" , ja johtavat poliitikot olisivat suitsuttaneet YYA-liturgiaa joukkomurhaajille. Tämän surmattujen omaiset olisivat joutuneet kuulemaan vaieten.

Juuri näin kohdeltiinkin pohjois-suomalaisten rajakylien asukkaita ja surmattujen sukulaisia.

Adolf Eichmann, joka kirjoituspöytänsä takaa oli järjestellyt juutalais-kuljetuksia Auschwitziin, haettiin Mossadin toimesta suurella vaivalla ja diplomaattisen selkkauksen uhalla Tel Aviviin tuomioistuimen eteen. Tämän maailma hyväksyi, koska rikollinen on hyvä saada tuomiolle.

Lokan kylän tuhonnut partisaanikomentaja Aleksandr Smirnov kävi omin jaloin Suomessa, muuttaen "sovintoseminaarin" ilkkumistilaisuudeksi. Hän ei joutunut vastuuseen teoistaan, vaikka murhat eivät vanhene koskaan rikoslain edessä. Tämän Suomi hyväksyi? Kysyttiinhän Sinultakin??


Mitä A.Eichmann juutalaisille, sitä J.Andropov suomalaisille.

Partisaanitoiminnan taustavaikuttajana oli Karjalan ASNT:n silloinen Komsomol(=kommunistinen nuorisoliitto) -johtaja Juri Andropov. Myöhemmin hän nousi Neuvostoliiton johtoon oltuaan sitä ennen väkivaltakoneisto-KGB:n johtajana. Häntä ei ole saatettu oikeuden eteen mistään teoistaan.

Suomeen lähetetyt partisaani-osastot eivät olleet puna-armeijan, vaan kommunistisen puolueen alaisuudessa. Neuvosto-Karjalassa puoluetta johti sodan aikana puoluesihteerinä Gennadi Kuprijanov.

Puna-armeijan ja kommunistipuolueen suomalaisvastaiset l. fennofoobiset voimat painostivat Kuprianovia mm. kyydittämään Karjalan ASNT:n koko suomensukuisen väestön karkoitukseen ja kuolemanleireille, minkä puoluesihteeri pystyi estämään. Oliko syynä hänelle henkilökohtaiseksi riskiksikin muodostuneeseen "toimimattomuuteen" tunne osasyyllisyydestä partisaanien tekoihin?

Kuprijanov tuli Karjalaan alunperin puhdistetun suomalais-karjalaisen puoluejohdon tilalle leningradilaisena kirkasotsaisena nuorena kommunistina, ja hänen tunnollaan on varsin raskaita tekoja: "Kuprijanov kuului Karjalan autonomisen tasavallan NKVD:n erikoiskolmikkoon ja syyskuussa 1938 jopa johti kolmikkoa. Yksistään kesä-joulukuussa 1938 erikoiskolmikon päätöksestä ammuttiin 1 549 miestä ja 139 naista. Kaikissa erikoiskolmikon pöytäkirjoissa on Kuprijanovin allekirjoitus." (Lähde)

Käsivarsi ei enää noussut lyömään? Kuprijanovin tiedetään mm. järjestelmällisesti lähettäneen muualle kenraalien suomalaisten, karjalaisten ja vepsäläisten kyydittämistä varten keräämät junanvaunut, millä teolla hän esti kansanmurhan mutta se maksoi hänelle itselleen sodan jälkeen vuosia vankileireillä. Hänet vangittiin vuonna 1950. Uuteen puoluejohtoon nousi mm. Juri Andropov, jolla ei ollut estoja suomensukuisten tuhoamisessa, eikä hänen murhakiintiössään ollut kattoa kuten omantuntonsa uudelleen-löytäneellä Kuprijanovilla.

Käytämme sellaisia sanoja, kuin 'rohkeus' ja 'periaatteellisuus' kovin kevyesti, joten Kuprianovin toiminta pahimmalla Stalinin-kaudella jää nyt ilman määritelmää.

Suomesta ei kuitenkaan löytynyt 70-luvulla, 80-luvulla tai 90-luvulla ketään poliitikkoa sanomaan pohjois-suomalaisille ja rajaseutujen sodasta kärsineille: "Teitä kohtaan toimittiin väärin. Teidän on saatava oikeutta." Kovin paljon on Suomi stalinistista Neuvostoliittoa tiukempi paikka?

 

 

Helsingin Sanomat kirjoitti Juri Andropovin johtamasta partisaanitoiminnasta (HS 22.12.1998) näin:

Voittajan sotarikokset ovat sovittamatta

Neuvostoliiton erikoisjoukot murhasivat lapsia ja naisia Suomessa jatkosodan aikana.

Neuvostoliiton partisaanijoukot murhasivat Suomessa jatkosodan aikana noin 150 siviiliä. Useimmat olivat lapsia, naisia ja vanhuksia. Iskut kohdistuivat asumuksiin kauas rintaman taakse eikä niillä ollut sotilaallista merkitystä.

Valtakunnallista huomiota neuvostojoukkojen terroriteot ovat saaneet vasta nyt. Ville Tikkasen omakustanteesta Partisaanien uhrit (1997) on otettu neljä loppuunmyytyä painosta. Tänä vuonna partisaanien murhatöitä on monipuolisimmin käsitellyt Veikko Erkkilän Vaiettu sota.

Tyyne Martikainen keskittyy Lapin partisaanien rikoksiin ja uhreihin, Tauno Oksasen ja Paavo Martikaisen kirja Pielisjärven tapahtumiin 1944. Kaikki kolme ovat ilmestyneet omakustanteina. Ilmeisesti aihe on suurille kustannusyhtiöille vieras ja arka. Raakoja hirmutekoja kuvataan suoraan, mutta kaikki kolme kirjaa ovat hillityn asiallisia. Ne käsittelevät osin myös samoja asioita, mutta kaikki ne ovat tarpeellisia.

Tuskallista luettavaa

Kun karski eversti ja sotahistorioitsija Sampo Ahto arvosteli Ville Tikkasen Partisaanien uhrit Sotilasaikakauslehdessä (5/98), hän ilmoitti, että 'hirmutyöt ovat niin kammottavia, että en yksinkertaisesti kyennyt lukemaan niitä kaikkia'. Kuvaukset hyökkäyksistä nukkuvien tai arkipuuhissaan olevien perheiden kimppuun ovat tuskallista luettavaa.

Seitajärven kylä poltettiin, naiset ja lapset marssitettiin neljän kilometrin päähän. Heidät tapettiin, myös seitsemän kuukauden ikäinen Ritva-vauva äitinsä kanssa, samoin kuusivuotias Katri ja kolmivuotias Maija-Liisa. Yhä elossa on silloin kahdeksanvuotias Mirja, joka jäi pistimillä puhkottuna äitinsä, sisartensa ja serkkujensa ruumiiden sekaan.

Tyyne Martikainen huomauttaa, että murhiin liittyi ilmeisesti myös raiskaus tai ruumiiden sukupuolinen häpäisy. Partisaanien joukossa oli myös naisia, joista yksi huuteli: 'Olemme ystäviänne! Teille ei tehdä pahaa, jos antaudutte!'

Nauravat komentajat

Seitajärvi ei tietenkään ole ainoa tapaus. Muita voidaan luetella: Maggan talot, Lokka, Kuhmon Viianki, Pielisjärven Sormivaara ja niin edelleen. Vielä aselevon alettuakin partisaanit murhasivat Pielisjärven Riihivaarassa 5. 9. 1944 talon väen. Nuorin uhri oli 2-vuotias tyttö.

Veikko Erkkilä on haastatellut elossa olevia partisaaneja. Heitä johtanut Aleksander Smirnov on vieraillut hänen toimestaan Suomessa 1997. Supo ei ollut tilaisuudesta kiinnostunut. Läsnä ei ollut yhtään valtakunnallisten tiedotusvälineiden edustajaa. Smirnov saadaan valheesta kiinni monta kertaa, mutta hän ei myönnä murhia vaan nauraa: 'Silloin olimme vihollisia ja nyt olemme ystäviä.' Samaan tapaan suhtautuu partisaanikomentaja Georgi Kalashnikov: 'Sota missä ihmisiä ei kuole ei ole sotaa.'

Hyökkäyksistä valehdeltiin

Partisaanit väittävät hyökänneensä sotilaskohteisiin, kuten suuriin varuskuntiin. Siten he raportoivat sodan aikana, mutta heidän on ollut pakko tietää ennen hyökkäystä, että kylät saati pienet talot olivat siviilikohteita. Erkkilä kirjoittaa epätäsmällisesti kylissä muka olleista 'kenttävartioista', mutta kenttävartio tarkoittaa hyvin varustettua tukikohtaa. Kylissä oli korkeintaan muutaman miehen muodollinen vartioryhmä, esimerkiksi Lokassa yhdeksän miestä.

Erkkilä arvelee, että järjettömien iskujen takana oli korkean tahon vaatima suorituspaine. Muistelmateoksessaan Koulussa ja sodassa myös presidentti Koivisto valaisee asian taustaa. Karjalan sotaneuvoston sotilasjäsenet syyttivät 1943 Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan pääsihteeriä Gennadi Kuprijanovia ja koko Karjalan rintamaa passiivisuudesta Leningradin saarron aikana. He suunnittelivat kaikkien karjalaisten karkottamista asuinsijoiltaan.

Väkivaltaisin väestönsiirroin oli jo hoidettu tataarit, kalmukit, tsetseenit ja Volgan saksalaiset. Kuprianov vastusti siirtosuunnitelmaa, eikä sitä toteutettu, mutta Karjalan rintamalla ja Kuprianovilla oli ankara tarve osoittaa aktiivisuutta sotatoimissa. Partisaanit tappoivat siviilejä mutta raportoivat 'varuskunnista'. Kuprianov on sittemmin kirjoissaan ylistänyt partisaanien sankaruutta, joka on yksi neuvostojärjestelmän sankarimyyteistä.

Välttelevät viranomaiset

Suomussalmen nimismies sanoi Erkkilän mukaan Ylivuokin asukkaille, jotka pelkäsivät uutta partisaanihyökkäystä: 'Kun te rauhoitutte, niin maailmakin rauhoittuu.' Pian seurasi uusi hyökkäys Ylivuokkiin.

Suomalaisilla viranomaisilla on ollut syynsä vältellä partisaanihyökkäysten käsittelyä. Kylät oli suojattu heikosti ja ne evakuoitiin liian myöhään. Sitten tulivat ulkopoliittiset näkökohdat. Partisaani-iskuissa kadonneita ja vangittuja etsittiin välillä sitkeästikin, kertoo Erkkilä. Ulkoministeriö ilmoitti 1986 eräälle tiedustelijalle: 'Suomen ja Neuvostoliiton kesken on sovittu, että menneitä ei kaivella.'

Myös partisaanikomentaja Aleksandr Smirnov sanoo, että partisaanien teot ovat 'menneitä tapahtumia'. Samoilla linjoilla on eduskunnan ihmisoikeusryhmän varapuheenjohtajan, kansanedustaja Ulla Anttilan (vihr) lausunto Suomen Kuvalehdessä (49/1998): "En lähtisi tuhlaamaan kauheasti ruutia sellaisiin asioihin, jotka ovat selkeästi menneisyyttä. Emme saa uhreja heräämään kuolleista, vaikka tekisimme mitä."

Ei Balkaninkaan sotarikollisten murhaamia saada koskaan eloon. Sotarikollisia natseja etsitään yhä. Monia partisaani-iskuissa kadonneita etsitään ja kaivataan. Ruutia tuhlattiin, mutta kaikki uhrit eivät kuolleet. Jotkut saivat henkisiä ja ruumiillisia vammoja, ja menetysten korvaaminen on Tyyne Martikaisen mukaan ollut epämääräistä. Vuosikymmenien surua ja sen kohtaamaa vaikenemista ja välttelyä ei korvaa kukaan.

Mykkä media

Kirjailija ja upseeri Pentti H. Tikkanen kirjoitti muun muassa Seitajärven tuhotöistä dokumenttiromaanissaan Partisaanit hyökkäävät (1971). Kirjan arvosteli Helsingin Sanomissa Mattiesko Hytönen, joka sivuutti sotarikosten kuvauksen.

Tikkanen panee julmuudet 'sodan järjettömyyden' tiliin. Tyyne Martikainen kuvailee viranomaisten penseää suhtautumista partisaanien uhreihin ja heidän omaisiinsa, mutta Erkkilä käsittelee myös vaikenevia tiedotusvälineitä. Hän toteaa myös suomalaisen älymystön pysyneen hiljaa näistä sotarikoksista.

Sana suomettuminen tulee väkisinkin mieleen, vaikka Erkkilä ei sitä käytä. Sen sanan takana on yksinkertainen logiikka: vain hävinneet syyllistyvät sotarikoksiin.

Tyyne Martikaisen, Veikko Erkkilän sekä Tauno Oksasen ja Paavo Martikaisen kirjat kertovat sotarikoksista uhrien näkökulmasta. Erkkilä on tehnyt arvokasta työtä etsiessään julkisuuteen myös rikosten tekijät, jotka yhä elävät ja muistelevat 'sankarillisia' partisaaniaikojaan monin seremonioin ja halailevat suomalaisia karmeassa ystävyyden, yhteistyön ja avunannon hengessä.

Uhrit ovat hiljaa, kaukaisten syrjäkylien ihmiset. Veikko Erkkilän kirjasta jää kaikumaan partisaanikomentaja Aleksandr Smirnovin nauru ja sanat uhrien omaisille: 'Luuletteko, että olen tullut tänne nöyristelemään edessänne?' Suomalaisen nöyristelyn takia uhrit on jätetty yksin.

HS 22.12.1998

 

 

Venäjän-karjalainen Sulo Kirillov kirjoittaa sovinnonhenkisesti Carelia-lehdessä:

"Sodanjälkeisinä vuosina aloin epäillä partisaanien ylistettyä sankaruutta.

Evakosta palattuaan lapset leikkivät partisaaneja. Harva halusi esiintyä valkosuomalaisen fasistin roolissa. Silloin kaikkia vihollisia sanottiin fasisteiksi. Sodan kärventämän Uhtuan kapakoissa entiset partisaanit pitivät lakkaamatta rajuja juominkeja. He kerskailivat miten paljon olivat surmanneet vihollisia ja siiviilejä, jotka heidän sanojensa mukaan hyökkäsivät heitä vastaan kivääri kädessä.

Viinahöyryn sumentamissa partisaanien aivoissa vanhukset, naiset ja lapset muuttuivat vihollisiksi, jotka oli pakko tuhota. Selvin päin kukaan ei maininnut siviiliuhreista. Aihe oli kielletty, ja näistä "kertomuksista" olisi voinut joutua kalterien taakse.

Carelia–lehti julkaisi vuonna 1995 Stanislav Daštšinskin artikkelin Karjalassa ja Murmanskin alueella käydystä partisaanisodasta. Kirjoittaja kertoi partisaanien tavattomasta julmuudesta suomalaisten rajaseutukylien asukkaita kohtaan. Daštšinski liitti artikkeliinsa erään karjalaisen partisaanin muistelmat sodan arjesta.

Vihollisen selustaan lähetetyt partisaanit eivät lähteneet eteenpäin ennen kuin olivat juoneet koko spriivaraston. Selvittyään humalasta he kantoivat paareilla juovuspäissään raivoavaa komentajaansa, jonka huuto sai säikyksiin kaiken elävän metsässä.

Samana vuonna suomalainen Sompio–lehti julkaisi Igor Jefremovin jyrkkäsävyiset mutta todenperäiset kertomukset. Kotimaassaan Jefremovin kertomukset saivat tuomitsevia arvosteluja. Venäläinen yhteiskunta ei ollut valmis vastaanottamaan todellista tietoa."

Kiitämme Sulo Kirillovia näistä sanoista, joita emme kuule kotimaisilta päättäjiltä: Partisaani-terroristit, jotka Venäjän puolella yhä koristautuvat ansiottaan saaduilla mitaleilla, olivat vain viinanhöyryisiä ja viha-ideologiansa sumentamia törkimyksiä joille sota antoi tilaisuuden toteuttaa pahimpia aikeitaan, ja heidän uhrinsa ovat kaikkien rehellisten ihmisten myötätunnon piirissä molemmilla puolilla valtakunnanrajaa.

 

 

Annamme välillä puheenvuoron vastapuolellekin. Nyky-suomalaisen nuorison "aktivistisin" osa näyttää olevan täysin vailla asiatietoja, mitä tulee käytyihin sotiin. He ovatkin 70-lukulaisten stalinistien nörtti-sikiöitä, jotka ovat imeneet maailmatsomuksensa jo äidinmaidosta, tai huoneessa liejuvasta tupakansavusta ryömiessään kruunuhakalaisten eliittikotien kokolattiamatoilla vanhempien pitäessä keskenään tärkeää poliittista junttakokousta.

Nimimerkki "Puolueeton tutkinta" Suomi24:ssä: "Totuus on tärkeä", 21.11.2006 klo 14.00

"Todistusaineisto puhuu vahvasti sen puolesta, että suojeluskuntalaiset olisivat käyneet viimeistelemässä partisaanien jäljestä tuhotöitä.

On olemassa luotettavia silminnäkijä havantoja autoilla liikkuneista murhaajista. Osa murhaajista oli puhunut saksaa ja uniformut olivat suomalaisia ja saksalaisia.

Totta on, että partisaanit polttivat joitain pahimmiksi lahtareiksi tietämiensä ihmisten asuntoja tarkastamatta oliko niissä piiloutuneena ihmisiä. Totta on myös, että partisaanit ampuivat siviileitä, jotka suojeluskuntahenkeen kasvatettuina puolustivat kotiaan aseellisesti. Aseistettuina oli jopa kymmenen vuotiaita poikia.

Kaiken paras olisi, että asetettaisiin puolueeton tutkija ryhmä tutkimaan jokainen murha ja kuolemantuottamus erikseen. "
(Täältä)

Lisää samaa tavaraa:

"... Mutta kukapa sitä hämärässä tuleen vastatessa menee ampujalta ikää tai sukupuolta kyselemään? Propaganda tarkoituksessa suojeluskuntalaiset ja saksalaiset kävivät murhaamassa kylien eloonjääneet. Tosin heidänkään työnsä ei ollut täydellistä, koska eloon jäi todistajia. Sodan jälkeen näiden silminnäkijöiden todistuksia vähäteltiin ja heidän väitettiin tulkinneen asioita väärin." (Täältä)

Sovitaankos samantien, että Lappeenrannan Huhtiniemen (oik: Huhu-niemen) vainajat tappoi Suomi-Neuvostoliitto-Seuran Etelä-Saimaan piirisihteeri ihan vaan porvarien kiusaksi?

Siis sama mies, joka 70-luvulla rattijuoppona kiinnijäädessään selitti poliisille, että "Ei mua voi pyshäyttää.. Thää on tiplomaattiauto! ...örvellystä..."

Tapaus paljasti sen, että NL:n lähetystö oli jakanut verotta maahantuotuja autoja myös suomalaisille suosikeilleen. Asian paljastuminen johti diplomaatti-rekisterikilpien vaihtamiseen kaikilta suurlähetystöiltä, mutta maassamme olevien neuvosto-kollaboratöörien moraalinen taso säilyi entisellään.

 

Seitajärvi 7.7.1944

 

Suurpolitiikka saapuu Seitajärven kylään Savukoskella varhain aamuyöllä, 7. heinäkuuta v.1944. neuvosto-partisaanit tappavat kylässä neljätoista siviiliä ja kaksi sotilasta jotka oli asetettu kylän turvaksi.

"Savukosken Seitajärvellä vanhan heinäladon sisähirressä on kaksi kaiverrusta: Valma Arajärvi ja MA 13.6. 1944. Nimikirjaimet tarkoittavat Martta Arajärveä.

Martta oli tehnyt molemmat kaiverrukset vähän sen jälkeen, kun oli täyttänyt viisitoista vuotta. Hän oli ollut ladossa viisivuotiaan sisarensa Valman kanssa."

"Kolme viikkoa myöhemmin tytöistä oli jäljellä enää nämä kaiverrukset ja valokuvat heidän ruumiistaan. Neuvostoliittolainen partisaanijoukko hyökkäsi kylään ja tappoi tai vangitsi kaikki tavoittamansa ihmiset.

Naiset ja tytöt joutuivat kokemaan harkituimmat verityöt, sillä heidät vietiin kauaksi metsään teloitettaviksi. Suurin osa viiden asumuksen kylästä poltettiin."

Seitajärvelle iski partisaaniosastojen "Poljarnik" ja "Bolshevik" yhdistetty 48:n hengen partio.

Kuvia Seitajärven partisaanihyökkäyksen uhreista.

 

Kesällä 2006 Värriöstä löytyneet lottatyttö Elisa Ollila ja stm Matias Niiranen olivat niitä, joita partisaanit kuljettivat mukanaan ja surmasivat myöhemmin. Elisan tappaja on tiedossakin: Valentin Smirnov. Elisan veli Valtteri Ollila on yhä kateissa.

Anna-Liisa on myös Seitajärven hyökkäyksen uhreja.

 

Miksi kaikki tämä julmuus? On arveltu, että siviiliväestöön kohdistuvalla raakuudella luotiin pelotetta jolla haluttiin saada suomalaiset alistumaan tulevaan neuvostokomentoon? Voi olla niinkin, ettei tavanomaisen bolshevikki-käytännön soveltamista Suomen rajakyliin edes mitenkään erikseen oltu pohdittu.

Neuvostoliitossa jokaista jossakin asemissa olevaa kiinnosti eniten se, ettei häntä päästä moittimaan "valppauden" puuttumisesta todellisia ja kuviteltuja "luokkavihollisia" kohtaan. Siispä mieluimmin ylimääräistä raakuutta kuin poliittiseen luotettavuuteen kohdistuva epäily.

Värriön erämaahan murhattujen seitajärveläisten jäännösten löytyminen sattui samaan vuoteen, kuin koko Suomea puhuttanut Huhtiniemi-kohu. Voidaanko näistä tapauksista oppia jotakin oleellista?

Kukaan ei liene välttynyt kuulemasta Huhtiniemestä ja "varmoista" teloituksista, joiden piti olla vielä "jäävuoren huippu". Olemme nähneet laskemattoman määrän TV-ajankohtaisohjelmia, ja parista maakuntasarjan vaikuttajasta on tullut kansallisia julkkiksia. Partisaani-iskuista kirjoittaneesta Tyyne Martikaisesta esim. ei ole sellaista tullut, ja Ville Tikkanenkin joutui julkaisemaan kirjansa omakustanteena.

Ikäänkuin Suomessa vallitsisi kaksi eri tapaa suhtautua menneisyyden vääryyksiin? Jos suomalaisia voidaan syyttää ja syyllistää, mikä tahansa huhun-puolikas saa TV-uutis-tasoisen julkisuuden, mutta suomalaisiin kohdistuvat veriteot jäävät sisäsivujen yhdenpalstan uutisiksi, jos yleensä tulevat mainituiksi.

Tämän täytyy olla harkittua? Mihin sillä pyritään?

Mielipide-manipulointi

Harvoin tullaan ajatelleeksi, että ihmiset -kun on puhe joukoista- muodostavat mielipiteensä kaikkea muuta kuin tietoisesti, saatavilla olevat faktat huolellisesti tarkastamalla ja logiikkaa käyttämällä. Mielipide jostakin asiasta muodostuu asianomaisen yleensä sitä huomaamatta.

Jos meidän sosiaalisessa ympäristössämme on normina ajatella jostakin asiasta tietyllä tavalla, vaikkapa "Musta on valkoista!", me ensin totumme siihen että näinkin voi ajatella ilman että kukaan tulee oikaisemaan ilmeistä hölynpölyä. Josa samalla käykin niin, ettei kukaan ääneen muistuta, että "valkoinen on valkoista ja musta mustaa", annamme periksi sosiaaliselle paineelle.

Vaikka itse ajattelisimme mielessämme, että "kyllä se oikeesti on toisin", ymmärrämme olla sanomatta näin ääneen. Syntyy "konsensus" siitä mitä saa ääneen puhua. Kun osa ihmisistä on aina nuoria tai lapsia, he kasvavat ymäristössä jossa valehteleminen on tavanomainen hyväksytty tapa, jos puheena on jokin arka aihe. Näin nuoret jäävät paitsi vanhemman polven kokemustietoa, ja apinoivat esim. rock-tähtien tai TV-kasvojen mielipiteitä.

Kas, piilo-kommunistit ym. vaikuttajat ovatkin kiinnittäneet suurta huomita juuri näihin vaikute-lähteisiin!

Vielä nykyisinkin voi maailmanmatkaaja huomata useimmissa maissa ja useimpien kansojen keskuudessa huomattavan korkean isänmaallisuuden ja kiintymyksen omaa valtiota/kulttuuria kohtaan. Ainoana poikkeuksena ovat eurooppalaisten asuttamat parlamentaarisen hallintoperinteen omaavat maat. Suomi muiden mukana.

Epäisänmaallisuushan on järjetöntä, kuten myös oman etniteetin ja historiallisen taustan halveksiminen! Millä menetelmällä po. itse-inhoon ja ksenomaniaan ihmisiä koulitaan, siitä voi saada käsityksen mm. seuraamalla julkista keskustelya Huhtiniemen kolmestatoista (13) 1800-luvulla ilmeisesti tautiinkuolleiden venäläissotilaiden luurangoista, ja neuvostopartisaanien 147:stä julmasti murhatusta uhrista nykyisessä Suomessa, jonka pitäisi kuulua Eurooppaan? Ellei meille tässkin asiassa ole valehdeltu? 

Musta ei ole valkoista!
Isänmaallisuus on järkevä asenne!

 

Linkkejä:

 

 

 

Muita artikkeleja:

 

Takaisin sisällysluetteloon