web space | free website | Business WebSite Hosting | Free Website Submission | shopping cart | php hosting

 

 

 

 

 

 

NATO-jäsenyys,
-peikko vai pelastus?

 

Turvallisuuspolitiikka nykyisessä maailmantilanteessa.

 

Suomen turvallisuuspoliittisia ratkaisuja Urho Kekkosen aikana pidetään menestyksinä, sillä säilytimme maksimaalisen ulkopoliittisen liikkumavaran ja vältyimme ajatumasta täysin Neuvostoliiton otteeseen. Näin ainakin uskomme. UKK oli joka tapauksessa toivottu vieras myös White Housessa, toisin kuin nykyinen presitantta.

Puolueettomuus, josta Kekkonen puhui niin paljon, ja josta hän kantoi kovasti huolta, oli suunnattu ensisijaisesti NL:n lähentymispyrkimysten torjumiseen, mutta mihin tarvitaan "puolueettomuutta" nyt? ja miksi siitä puhuvat eniten samat henkilöt, jotka väittävät ettei yhä aggressiivisempi Venäjä ole meille mikään vaara?

 

 

 

1. Katsaus historiaan

Suomi menetti itsenäisyytensä ensimmäisen kerran 1200-luvulla, kun läntisen ja itäisen Euroopan vallankeskitys-prosessit loivat läheisyyteemme kaksi voimistuvaa mahtia, Svean valtakunnan ja Novgorodin kauppa-tasavallan, joiden väliin puserruimme. Suomen alue pystyi kuitenkin säilyttämään kansallisen omaleimaisuutensa ja kehittämään oman hallintotradition, jolle tuli tilaisuus itsenäistyä valtiona ensimmäisen maailmansodan lopussa.

Kun entinen presidentti Mauno Koivistokin on todennut eräässä esitelmässään, Suomi itsenäistyi koska molemmat kilpailevat mahdit, tuolloin Saksa ja Venäjä, olivat heikkouden tilassa ja vetäytyivät ydinalueilleen. Tässä on nykyisenkin geopolitiikkame perusta: Riippumattomuuden ja toimintavapauden säilyttäminen tilanteissa, joita dominoivat muut valtiot.

Vuonna 1918 Suomi ajautui sisäiseen selkkaukseen, jota suuremmat mahdit myös käyttivät hyväkseen omia etujaan ajaessaan, ja vaikka itsenäisyydellämme oli neuvostovaltion siunaus, sen suunnitelmiin ei kuulunut Suomen jättäminen itsenäiseksi ja porvarilliseksi. Selvisimme kuitenkin tuostakin kriisistä.

Maailmansotien välisenä aikana Suomi yritti tukeutua läntisiin demokratioihin, "reunavaltiopolitiikkaan" eli Neuvostoliiton läntisten rajanaapurien hankkeeseen rauhoittaa raja kollektiivisin turvajärjestelyin, ja lopuksi Kansainliittoon ja sen korulauseisiin konkreettisempien suunnitelmien kariutuessa.

Kansainliitto erottikin NL:n jäsenyydestään sen hyökättyä Suomeen syksyllä 1939, mutta konkreettista apua saimme mistään vain hyvin vähän.

Talvisota ei ollut seurausta Suomen tekemistä ratkaisuista, vaan voimistuneen Saksan ja Neuvostoliiton välisen jännityksen kasvamisesta samalla kun niiden poliittinen yhteistyö tiivistyi: "Tyhjä" tila em. mahtien välissä täytettiin yhteisymmärryksessä.

Vaikka Josif Vissarionovits Stalin oli päättänyt vallata Suomen kokonaan, talvisodan pitkittyminen aiheutti hänelle riskeja, joiden takia hän käski tehdä Suomen kanssa rauhan ilman että alkuperäistä päämäärää saavutettiin. Ehkä ensi kerralla?

Aina Neuvostoliiton hajoamiseen v.1991 asti, ellei senkin jälkeen?, Suomen ja itänaapurin suhteita on leimannut tämän "ensi kerran" odottelu:

  1. Välirauhan aikana kesällä -40 ulkoministeri Molotov yritti pilkkiä Berliinistä lupaa Suomen "loppuratkaisuun". Ei saanut.
  2. Jatkosodan lopulla, v.1944, Suomelta aiottiin vaatia ehdotonta antautumista, eli koko maa olisi miehitetty etc.. Hyökkäysjoukot eivät kuitenkaan saavuttaneet tavoitteitaan annetussa ajassa, ja osa niistä siirrettiin muualle toiseen käyttöön.
  3. "1. Vaaran vuodet": Kommunistit pääsivät sodanjälkeiseen hallitukseen, ja heidän vaali-kannatuksena oli jopa 20%. "Asevelisosialistit" torjuivat kuitenkin SKP:n ay-liikkeestä ja v.-48 vaaleissa "kansanrintamahallitus" hävisi. Suomi pelastui jälleen kerran!
  4. "2. Vaaran vuodet": 70-luvulla porvaristosta siinneiden "nuortaistolaisten" tunkeutuminen mediaan, kulttuuriin ja hallintoon muodosti suuren vaaran maamme itsenäisyydelle, kun KGB oli samalla hyvin aktiivinen. Kekkonen oli kuitenkin tehnyt itsensä niin tärkeäksi NL:lle, että hän saattoi mm. karkoittaa suurlähettiläs Beljakovin jonka vallankumous-puuhat olivat liian räikeitä.

    Lopullisesti "toiset vaaran-vuodet" päättyivät kun neuvosto-ehdokkaasta Ahti Karjalaisesta ei tullut edes keskustan presidenttiehdokasta, ja Viktor Vladimirovin suunnitelmat kaatuivat.

  5. Nykyisen presidentti Tavja Halosen kaudesta voidaan kysyä, onko meillä "kolmannet vaaran-vuodet" meneillään?

 

2. Vierasta apua aina kun tarvitaan!

Vuonna -18 otimme paljonpuhuttua "vierasta apua", ja vielä kahteen kertaan. Emmekä senkään jälkeen ole Talvisodan traagisesta yksinjäämistämme lukuunottamatta olleet täysin oman apumme varassa.

Mahdollisuutemme irtautua toisesta maailmansodasta hankittiin kalliisti Kannaksen torjuntataisteluissa kesä-heinäkuussa -44, ja Suomelle oli suurta ellei ratkaisevaa apua saksalaisesta hävittäjäpommittaja-osastosta, "ryhmä-Kuhlmeystä". Kun Saksan Liittotasavalta perusti uudet ilmavoimat v.1950, sen lentäjiksi rekrytoitiin mm. parhaita maailmansodan aikaisia itärintaman ässiä. Olemme siis jo yhden kerran pelastuneet "idän vainoojalta" NATO-lentäjien hyvällä avulla!

Mitään periaatteellista kynnystä ei siis ole olemassa?

Ilmasodankäynti on kehittynyt huimaavasti sitten 40-luvun, ja yhä tärkeämmäksi on käymässä puolustuksen maantieteellinen syvyys. NATO:oon liittyneillä Virolla, Latvialla ja Liettualla tämä ei ole ongelma: Niiden koneet nousevat sotilaallisen kriisin sattuessa ensimmäisiin tehtäviinsä omilta kentiltään, ja laskeutuvat sen jälkeen Norjaan ja Saksaan, NATO-tukikohtiin. Kun ne nousevat seuraavan kerran, ne eivät nouse yksin.

Kun Baltian ilmapuolustusta palvelevat tutkat ovat tänään vähintään Tanskassa, tai Keski-Euroopan yllä partioivissa USAF:n AWACS-koneissa, ei virolaisten jne. kimppuun voi kukaan käydä ilman että vastassa on vähän suurempi joukko.

Puolustusliitto tarkoittaa sitä, ettei kriisin sattuessa enää käydä diplomaattista vääntöä, kuten Suomen avustusneuvotteluissa Englannin ja Ranskan kanssa Talvisodan kriittisinä päivinä, vaan kaikki on jo sovittu rauhan aikana, ja yhdessä myös harjoiteltu.

NATO:n ilmatilan valvonta lähettää jo nyt dataa Baltian esikuntiin, joissa venäläisten liikkeitä ja sijainteja tarkkaillaan NATO:n silmillä. Eikä Viron rajan länsipuolella enää kyki puoltatoista miljoonaa pelokasta virolaista, vaan 400 miljoonaa itsevarmaa eurooppalaista. Tämä merkitsee hyvin korkeaa kynnystä minkään kriisin alkamiseen, ja juuri tältä NATO-jäsenyyden vastustajat haluavat suomalaiset "suojella".

Amerikkalainen veteraanidiplomaatti J. Raymond Ylitalo kertoo muistelmissaan, kuinka hän oli saattamassa USA:n suurlähettilästä Suomen ulkoministerin puheille vaaran-vuosien kriittisenä aikana. Suurlähettiläällä oli kerrottavaa: Hän ilmoitti Suomen hallituksen tietoon, että "USA tulee tarvittaessa ottamaan Suomen asian esille YK:ssa".

Siihen asti Suomi oli ollut maailmansodan häviäjä ja vielä epämääräisesti NL:on anturan alla, ja ilmoitus tarkoitti että yksinolomme oli päättynyt. USA tulisi puuttumaan diplomaattisesti asiaan, jos Neuvostoliitto uhkaa Suomea esim. miehityksellä. Ylitalon mukaan ulkoministeri liikuttui silminnähden tästä tiedosta.

Kuuluminen "länteen", sivistyneiden maiden perheeseen, on Suomelle aina ollut elinkysymys ja näin asian lienevät ajatelleet myös useimmat EU-jäsenyyden puolesta äänestäneet. NATO on näiden läntisten sivistysmaiden keskinäisen puolustuksen ja turvallisuusvalvonnan organisaatio.

 

3. Puolustautuminen yksin ei ole mahdollista

Baltian maista jo totesimme, että mahdollinen vihollinen ei voi kuvitellakaan voivansa rajoittaa sotatoimiaan vain niiden alueeseen. Nykyaikaisessa teknistyneessä sodankäynnissä se tarkoittaa mm. että ilmavoimilla on kenttiä jotka eivät ole viholliselle viiden minuutin lentomatkan säteellä.

Tavanomaisen sodan vaaran torjumiseksi tehokkain tapa on sen estäminen, ja oikea liittoutuminen on aivanasemassa. Jättäytymällä "harmaalle vyöhykkeelle" puolustusliittojen väliin, altistamme itsemme poliittiselle kaupanteolle tai varoitus-hyökkäyksen kohteena olemiselle. EU:n jäsenenähän Suomi ei ole Venäjän silmissä puolueeton, vaan osa läntistä leiriä.

Nykyinen tilanne antaa meille länteen kuulumisen rasitteet muttei etuja. Jonkin suurvaltapoliittisen kriisin yhteydessä voi tulla tilanne, jossa nappuloita siirrellään uhkaavasti pelilaudalla, muttei kuitenkaan päästetä tilannetta avoimeksi sodaksi. EU-maa jota länsi ei ole sitoutunut puolustamaan voi olla Venäjän aggressiivisille johtajalle sopiva ruutu uhitella ilman että vastapuoli lyö?

Nykyajan ihmisten on vaikea kuvitella, mitä se käytännössä merkitsee jos sota tulee Suomen maaperälle. Teknistynyt yhteiskunta lamaantuu helposti energian ja tiedonsiirron katketessa, -aivan toisella tavalla kuin vielä 60 vuotta sitten.

Riippumatta siitä, miten mestyksellisesti suomalaiset pystyisivät taistelemaan, koko maa joutuisi todennäköisesti taistelukentäksi, ilman mahdollisuutta evakuoida siviilejä mihinkään, ja alun jälkeen taistelua käytäisiin "vanhanaikaisesti" matalateknisillä aseilla miehitysjoukkoja vastaan, joiden vastatoimet eivät erottelisi sotilaita ja siviilejä.

Tälle kauhu-skenaariolle on toki vaihtoehto: Kuuluminen läntisten demokratioiden puolustusliittoon, joka säästäisi meidät todennäköisesti jopa sodan mahdollisuudelta.

 

4. Millainen voisi olla sotilaallinen uhka 2000-luvulla?

Kun käymme tätä keskustelua Suomessa, käsittelemme siis Venäjää. Venäjä on yhä epävakaa Neuvostoliiton hajoamisen jäljiltä, vaikkakin sotilaallisesti heikko.

Sotilaallinen uhka idästä ei ole enää sama kuin kylmän sodan vuosina, eli massiivinen hyökkäys rintaman koko leveydeltä Jäämereltä Mustallemerelle. Itseasiassa vaarallisin uhka ei edes silloin ollut noin simppelisti tajuttava: Suomi joutui varautumaan kaappauksen-omaiseen iskuun, jolla pääkaupunki ja valtiojohto otettaisiin kontrolliin nopealla toiminnalla mm. mereltä käsin.

Neuvostoliiton "suunnitelma A-1" oli amfibio-maihinnousu Vuosaareen ja Lauttasaaren/Westendin suunnalla, ja spetznats-isku suoraan Kauppatorin rannasta presidentinlinnaan tai vastaavalla tavalla Mäntyniemeen (Tamminiemeen). Operaatio olisi rinnasteinen erikoishyökkäykseen Afganistanin presidentinpalatsiin v.1979, jolloin pieni tehokas joukko eliminoi valtionpäämiehen (perheineen, venäläisittäin...) häikäilemättömästi.

Suomen suhteen tavoite olisi ollut hallituksen ja presidentin vangitseminen, ja sen jälkeen poliittisten muutosten ilmoittaminen maailmalle ilman että näkyviä sodan merkkejä olisi ollut kansainvälisen lehdistön ihmeteltävänä. Valtiojohto olisi kyllä taipunut painostukseen, ja jo parin tunnin kuluessa raskaat kuljetuskoneet olisivat purkaneet panssariajoneuvoja ja joukkoja Helsinki-Vantaalle varmistamaan "vapaaehtoista" liittymistä suureen sosialistiseen leiriin.

Niissä operaatioissa, joita vapaan maailman edustajat ovat voineet muualla maailmassa tarkkailla, neuvostojoukot pystyivät laskemaan kuljetuskoneen kentälle joka toinen minuutti. Helsingissä olisi ollut vieras divisioona nopeammin kuin Erkki Liikanen sanoo "muikku".

Tästä neuvostoaikaisesta loistosta on jäljellä enää harvojen toimintakelpoisina säilytettyjen erikoisyksikköjen kapasiteetti (-riittää yhä Suomelle.) ja avainpaikoille solutettujen "myyrien" armeija (Suomessa yhä keskeisimmissä asemissa.)

Venäjän aggressiivisuus ja uhittelu on kasvanut samassa tahdissa USA:n heikkenemisen myötä, mihin mm. suursijoittaja G.Soros on kiinnittänyt vakavaa huomiota, -ja varoittaa erityisesti suomalaisia Venäjän uusista aikeista, jotka ulottuvat sen omien alueiden ulkopuolle.

George Soros on joutunut ristiriitoihin presidentti G.W.Bushin ja tätä tukevan lobbyn kanssa koskien "terrorisminvastaista sotaa". Soroksen mukaan USA käy tätä sotaa väärin, heikentää itseään ja lisää terrorismin uhkaa koko maailmassa. Soroksen varoitukset kannattaa ottaa hyvin vakavasti, sillä hän on riskien ottamisen ammattilainen.

Soros on tässä kritiikissään hyvin vakavissaan. Sen osoittaa hänen eronsa v.2004 "Kansainvälisten Asioiden Neuvostosta", Council on Foreign Relations, joka on USA:n talouselämän huippujen sisäpiiri-kerho. Kukaan tämän "illuministiseksikin" moititun kubin jäsenistä ei ole koskaan aiemmin eronnut siitä.

Kansainvälinen terrorismi on sotilaallinen uhka koko maailmalle, myös Suomelle. Sen torjuminen edellyttää poliittisia ratkaisuja ja sotilaallisella puolella hyvin toimivaa alueellisten joukkojen järjestelmää. NATO:n tietojenvaihto-systeemistä olisi myös suurta apua.

 

5. Tulee ruumiita??

Suomessa suurella yleisöllä on ilmeisen huonot mahdollisuudet saada totuudenmukaista tietoa muodostaakseen käsityksensä tulevien puolustusjärjestelyjen vaihtoehdoista. Media on täynnä huolellisesti harkittua mielikuva-manipulointia "sotilasliitto Natoa" vastaan, ja moni luulee että NATO:n myötä suomalaiset sotilaat joutuvat maailmalle ja tulevat takaisin "ruumispusseissa". Mikään ei voisi olla virheellisempi käsitys.

Suomalaisia sotilaita kuoli viimeksi tehtävässään maan rajojen ulkopuolella Libanonissa, rauhaa turvaamassa. He tiesivät ottavansa riskin mennessään sotatoimialueelle YK:n tehtäviin, mutta jos eivät pienet maat suorita rauhanturvaamista, niin kuka sitten?

Maailma on muuttunut pienemmäksi nopeiden yhteyksien kautta, eikä kenenkään turvallisuutta voida taata ellei kaikille varmisteta turvallista elämää. Siksipä juuri pienet valtiot lähettävätkin väkeään rauhanturvatehtäviin muita innokkaammin: Parantunut kollektiivinen turvallisuus on tärkeintä juuri niille.

Kollektiivisen turvallisuuden varmistaminen ei kuitenkaan onnistu ilman puolustusliittoja, ja eurooppalaisten kansakuntien puolustus kytkeytyy NATO:oon, oltiin sen jäseniä tai ei. Askel vastuunkannosta YK-tehtävissä eurooppalaisen arvomaailman omaavien maiden keskinäiseen puolustukseen osallistumiseen ei ole niin pitkä kuin äkkiseltään näyttäisi.

Suomen perspektiivistä katsottuna ensimmäinen mahdollinen sotilaallinen uhkakuva on Venäjän kehityksen vinksahtaminen, ja esim. jonkin tahon yritys nousta siellä valtaan ulkoisessa selkkauksessa menestymällä. Liitoutumattomana Suomi näyttää helpolta saaliilta, ja se saattaa herättää ajatuksia...

Venäjä on toisen maailmansodan jälkeen osallistunut näkyvästi seuraaviin selkkauksiin:

 Sota/selkkaus:  Vastapuoli:
 Berliinin lakot/kapina 1953  Aseettomat siviilit
 Unkari 1956  Sosialistinen liittolaismaa, aseelliset siviilit
 Tsekkoslovakia 1968  Aseettomat siviilit
 Afganistan1979--89  Sosialistinen liittolaismaa, aseelliset siviilit
 Tsetsenia 1991--  Aseelliset siviilit

Kuten talukko osoittaa, Venäjä/Neuvostoliitto hyökkää vain ystävä-maidensa ja/tai yksinäisten ja heikkojen vastustajien kimppuun. Haluammeko olla sellainen?

Kuulumalla länsieurooppalaisten sivistysmaiden yhteiseen puolustusliittoon annamme itäänpäin signaalin, joka vaikuttaa vakauttavasti myös sikäläisiin oloihin, ja estää ennakolta aggressiivisten aikeiden kehittymisen.

Mitä sitten haluavat ne, jotka sinnikkäästi vastustavat Suomen liittymistä läntisten demokratioiden perheeseen? Jotain vaalittavaa heillä täytyy olla.

 

 

6. Mitä NATO-jäsenyyden vastustajat haluavat?

Neuvostoliiton piilovaikutus Suomessa oli kylmän sodan aikana suurinta varsinaisten "kansandemokratioiden" ulkopuolella, ellei suurempaakin kuin niissä? Tähän hiljaa etenevään matalan intensiteetin miehitykseen kuului kiristyksellä tai ideologisella harhauttamisella luotujen käskytyssuhteiden verkon rakentaminen maan keskeisiin hallinnon ja median instituutioihin, ja sopivien henkilöiden uran edistäminen.

Silloisen Leningradin KGB:ssä käytiin Gordievskin mukaan seuraavanlainen keskustelu: Puheena oli joku nuoremman polven suomalainen poliitikko, josta joku KGB-konkari kysäisi: "...mutta onko hän noussut poliittisiin asemiin 70-luvulla? Että on? -No silloin hän on meidän!."

"Meidän." KGB katsoi omistavansa miltei kokonaisen sukupolven Uffeja, Paavoja, Erkkejä ja Laureja. Tämä joukko on yhä asemissaan, ja he puolustavat niitä. He tekevät myös yhä palveluksiaan niille joiden avulla he ovat vihreille oksilleen kiivenneet.

NATO:n vastustajat puolustavat omia asemiaan ja mädännäistä systeemiä joka on heidät luonut ja valtaan nostanut. Samalla kun varmistamme Suomen turvallisuuden liittymällä eurooppalaiseen puolustusyhteisöön, pääsemme myös eroon muutamasta "neuvosto-Suomen" viimeisestä jäärästä. 

 

 

Muita artikkeleja:

 

Takaisin sisällysluetteloon