web space | free hosting | Business Hosting Services | Free Website Submission | shopping cart | php hosting



Date Hot Girls

Click Here!





Save Your Money

Click Here!





 

 

 

 

 

 

Hän edes yritti:
Lew Kopelev


 
 
 
 
Puna-armeijan poliittinen upseeri seurasi omaatuntoaan.

 

Toisen maailmansodan kertomattomia tarinoita.

 

Kiovassa keskiluokkaiseen juutalaiseen perheeseen v.1912 syntynyt Lew Kopelev on niitä historian henkilöitä, jotka erityisesti pitäisi muistaa, mutta joista yleensä emme lue tai kuule sanaakaan. Aleksandr Soltshenitsyniin, jonka hän tapasi vankileiri-vuosinaan, Kopelev oli tehnyt vaikutuksen, ja hänen piirteitään on stalinistisia Gulag-leirejä kuvaavan romaanin "Ensimmäinen piiri" eräällä henkilöllä.

Soltshenitsynin taistelun neuvostojärjestelmän kanssa tunnemme, mutta miksi v.1941 idealistisena bolshevikkina vapaaehtoisesti puna-armeijaan liittynyt ja luotettuna propagandaupseerina toiminut Kopelev syöstiin lähes kymmeneksi vuodeksi "vankileirien saaristoon"? Tuomio-papereissa lukee "yhteistoiminta vihollisen kanssa" ja "joukkojen poliittisen tietoisuuden vahingoittaminen". Tämä sanonta kätkee yrityksen estää puna-armeijan saksalaisiin siviileihin kohdistuneita raakuuksia.

 

  1. Lew Kopelevin elämä
  2. Todistajan lausunto
  3. Vasemmisto, humanismi ja kansanmurhat
  4. Totuus ei ole poliittisesti korrekti
  5. Suomalaisten "panttivankisyndrooma"

 

 

Lew Kopelevin elämä

Sen perusteella mitä tiedämme Lew Kopelevista, hän oli omaatuntoaan seuraava idealisti koko elämänsä ajan. Voimme päätellä, että hänen poliittista heräämistään ja liittymistään bolshevikki-puolueeseen motivoi pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja halu korjata maailman vääryyksiä. Lew Kopelev oli aidosti hyvä ihminen.

Joskus, ellei useimmiten(?), närkästys maailman pahuutta kohtaan synnyttää vihankaltaisia tunnetiloja, jotka johtavat "maailmanparantajat" mustavalkoiseen ajatteluun, ja jopa aggressioon "pahoja" kohtaan. Juuri näin hyvää-tarkoittavien ihmisten raa´at hyväksikäyttäjät sen haluavatkin menevän.

Lew Kopelevin nuoruuden innostus oli bolshevismi, marxilaisuus. Hän näki uljaan ristiriidattoman tulevaisuuden olevan ihmiskunnalle käden ulottuvilla, ja Vladimir Iljitsh Leninin luoman uuden valtion olevan tämän tulevaisuuden tae ja ihmiskunnan tiennäyttäjä. Lukija voi helposti myötäelää tämän euforiaa tuottavan vision, -ja harhan.

Huolimatta virheestään, joka johti Kopelevin karkeaan pettymykseen bolshevismin ja vallankumouksen tuottaman uuden järjestelmän osoittautuessa aivan muuksi kuin mitä miljoonat kommunistit ja vasemmisto-entusianistit olivat odottaneet, me esittelemme hänet teille 100%:sesti esikuvallisena henkilönä. Hän teki kaiken oikein.

Ihminen joko seuraa periaatteitaan, tai luopuu niistä. Luopuminen, mielipiteiden vaihtaminen sosiaalisen sopeutumisen tai nousujohteisen virkauran varmistamiseksi, merkitsee astumista älyllisen ja moraalisen tinkimättömyyden ulkopuolelle. Olotilaan, jossa henkilön mielipiteet eivät ole hänen logiikkansa ja periaatteellisuutensa tuotteita, vaan suojaväri joka otetaan ympäristön mukaan, kuin mudassa matelevalla liskolla.

Ei ollut marxilaisuuden (pseudo)älyllisestä teoretisoinnista tai vallankumouksellisista korulauseista viehättyneiden syy, että vallankumouksen perhostoukan kotelosta kuoriutuikin stalinistisen poliisivaltion loispistiäinen. Harva kommunismiin uskova uskalsi silti myöntää itselleen näkevänsä sen mitä silmiensä edessä näkee. Suojaväri oli turvallisempi vaihtoehto.

Suojavärin puuttuminen saattoi Josef Vissarionovitsh Stalinin ja Leonid Iljitsh Breznevin Neuvostoliitossa olla kohtalokasta. Toisinajattelijoiden kohtalot ovat siitä todisteena. Lew Kopeleville omantunnon kuunteleminen maksoi 10 vuotta elämästä stalinistisen vankileiri-järjestelmän tappavissa oloissa.

Ensimmäistä kertaa Lew Kopelev joutui punnitsemaan velvollisuuden ja omantunnon seuraamisen vaihtoehtoja hänen joukko-osastonsa edetessä Itä-Preussiin, ensimmäiselle saksalais-asutuksen alueelle jonka Neuvostoliitto saavutti toisessa maailmansodassa. Ne raakuudet, joihin Ilja Ehrenburgin propagandan yllyttämät neuvostosotilaat alentuivat, tahraisivat puna-armeijan maineen ikuisiksi ajoiksi, -jos suuri yleisö vain olisi kuullut niistä.

Propagandaupseeri Kopelev yritti estää hirmutöiden jatkumista, mikä saattoi hänet ristiriitoihin esimiestensä ja koko neuvostojärjestelmän kanssa. Rohkeus palkittiin vankileiri-tuomiolla.

Stalinin kuolema ja Nikita Hrutshevin "suojasää" toivat vapauden monille Gulag-vangeille, myös Lew Kopeleville. Hän pääsi takaisin normaaliin elämänmenoon pikkuhiljaa, mutta vuosi 1968 toi uuden kriisin, jolloin Kopelevin periaatteet punnittiin jälleen.

Varsovan liiton maiden suorittama Tsekkoslovakian miehitys, eli ystävällisen maan hallituksen vaihtaminen asevoimin 21.08.1968 tuotti kirvelevän pettymyksen "ihmiskasvoisen sosialismin" mahdollisuuteen luottaneille. Neuvostokirjailijat Juri Daniel ja Andrej Sinjavski protestoivat avoimesti, ja saivat sortokoneiston heti niskaansa.

Aleksandr Soltshenitsyn erotetaan kirjailijaliitosta ja toisinajattelija kenraali Pjotr Grigorenko tuomitaan vankeuteen. Lew Kopelev seuraa omaatuntoaan ja nuoruutensa ihanteita, ja asettuu protestoijien ja vainottujen rinnalle. Sen seurauksena hän menettää työmahdollisuutensa.

Kopelevin kirjojen käsikirjoitukset kiertävät konekirjoitettuina kopioina kädestä käteen -monistuskoneitakin valvotaan- ja niitä salakuljetetaan länteen julkaistaviksi. Maanalaisista kirjoista käytetään sen ajan Neuvostoliitossa nimitystä "zamisdat".

Soltshenitsynin, Sinjavskin, Danielin, Grigorenkon ja ehkä Kopelevinkin nimet muodostuvat Suomen taistolais-älyköille kirosanoiksi, jotka pitää lausua sihahtamalla (kuin käärmeet tai liskot?), mielellään sylkäisyn kera?

Kopelevin Saksasta v.1981 saamaa rauhanpalkintoa ei suomalainen "rauhanliike" tainnut juhlia kovinkaan näkyvästi? Mistähän moinen johtui??

 

Voimmekin tarkastella vasemmisto-älymystön eri ihmislajeja:

Suomalaiset kyldyyri-kommunistit, joille oli mm. perustettu aivan oma puolueosastokin, "SKP:n Viiskulman osasto", kunnostautuivat Neuvostoliiton ja Itä-Blokin toisinajattelijoiden ja läntisten marxilaisten(kin) "reaalisosialismia" kritisoineiden jyrkällä ja patologisen vihan sävyttämällä tuomitsemisella.

Ideologisesta "tinkimättömyydestä" l. tiukkapipoisesta aatteellisten hairahdusten syynäämisestä tuli heille toinen luonto. Osa heistä jatkaa yhä sitä samaa jänkkäämistä. Nämä stalinismin halukkaat apulaiset valvoivat suomalaisen vasemmiston "oikeaoppisuutta", ja ilmoittivat havaitsemansa erheet puoluemafian hierarkiassa ylöspäin.

Suomeen muodostuikin 70- ja 80-luvuilla erikoinen "samanmielisten" verkostoitunut joukko, jonka jäsenet elävät yleensä jotakin kautta verokertymästä, ja joiden pitkän ja leveän leivän jatkumisen takaa sisäpiiriin kuuluminen. Erityisesti "kansalaisliikkeiden" parissa tapaamme tämän ihmislajin.

Tämä suojavärittynyt, puoluejargonia papattava joukko oli tuttua myös Lev Kopeleville, sillä juuri tämä ihmislaji lähetytti hänet vankileiri-kierrokselle, ja esti hänen kirjallisen ja tieteellisen uransa. Vuonna 1980 he asettivat Kopeleville ansan: Kopelev sai matkustusviisumin Saksan Liittotasavaltaan, josta oli osoitettu kiinnostusta hänen kirjoihinsa.

Hänen ollessaan tällä luvallisella ulkomaanmatkalla, hän sai kuulla että hänen neuvostopassinsa oli Moskovassa mitätöity, eli häneltä oli riistetty kansalaisuus ja kotiinpaluun mahdollisuus. Suomessa "Tiedonantajaa" lukevat piirit riemuitsivat: "Taas on yksi lännen agentti tehty vaarattomaksi!" Väärässähän olivat, mutta useat heistä eivät ole tajunneet sitä vieläkään.

Jos vasemmisto näyttäytyisi vain em. Kopelevia kiusanneiden apparatshnikkien laumana, sillä ei olisi poliittista merkitystä muualla kuin jonkinsortin puna-armeijan väkivaltaisesti miehittämissä maissa. Vasemmisto-ilmiö tarvitsee siis idealisteja? Lew Kopelevin elämä osoittaa kuitenkin, että idealistisesti vasemmiston ihanteisiin uskova on politrukki-kerrokselle vaara: Hän saattaa olla tosissaan ja sanoa ääneen jotain ikävää.

  1. Taistolais-stalinisti, jolle "ihmiskasvoinen sosialismi" on kiehuvalla raivolla ladattu kirosana, edustaa vasemmiston jesuiittamaisinta valta-orientoitunutta ihmistyyppiä.

  2. Idealisti, jota kauniit sanat vetävät puoleensa kuin lamppu yöperhosia, omaa moraalisen lähestymistavan, mikä edelliseltä lajilta täysin puuttuu, mutta on tahdoltaan niin heikko että "jesuiitat" voivat helposti käyttää häntä "hyödyllisenä idioottina" mm. erilaisten yhdistysten keulakuvana.

  3. Todellisen vaaran puolue-apparaatille muodostavat Lew Kopelevin kaltaiset tinkimättömät ja lujaryhtiset taistelijat, jotka tarkoittavat mitä sanovat, ja olettavat muidenkin toimivan näin. Jos esität heille valheellisia ajatuksia, he torjuvat ne. Jos esität taas rehellisiä teesejä, he odottavat Sinunkin noudattavan niitä. Tälläiselle ajattelulle ei löytynyt paikkaa Neuvostoliitosta eikä suomalaisesta vasemmistosta.

  4. Viimeisen typologian muodostavat ääri-asenne -hakuiset yksiulotteiset "polttopullo-pojat". He omaksuvat 1:1 heille höpötetyt teesit, mustavalkoinen maailmankuva on ainoa jonka he pystyvät käsittämään, ja viha "vääryyttä" kohtaan leiskuu ja loiskuu heidän pääkopissaan niin että liplatuksen kuulee hyväkorvainen helposti, jos "aktivisti" hetkeksi vaimentaa jänkkäämistään "USA:n imperialismista" tms. pahuuden kristallisoitumasta.

    Tämä ihmislaji on apparaatille mieluinen, sillä he pystyvät mihin tahansa vääryyteen "oikeutta" puolustaessaan, eivätkä ole turhan kriittisiä. Heitä ei tarvitse myöskään palkita palveluksistaan, kuten kategoria 1:n edustajia.

Viimeksimainitun lajityypin toiminnan tulosten näkeminen keväällä 1945 oli myös Lew Kopeleville se impulssi, joka sai hänet valitsemaan periaatteidensa seuraamisen ja ympäröivän maailman normien alistuvan hyväksymisen välillä.

Ihmiselle voi tulla elämässään vastaan hetki, jolloin on valittava joko itselleen edullinen vaihtoehto, tai sellainen päätös jonka kanssa pystyy elämään jäljellä olevat vuotensa. Lew Kopelev valitsi jälkimmäisen, ja vaikka hän ei valintansa takia saanut tilaisuutta luoda kotimaassaan kykyjensä mittaista elämänuraa, hän on voittaja.

Lew Kopelev ehti ennen kuolemaansa nähdä sen järjestelmän, jonka moraalittomuutta vastaan hän uskalsi nousta, kaatuvan omaan mahdottomuuteensa elokuussa 1991.  

 

Lew Kopelev 1912 - 1997

1912 Syntyy 9.04 Kiovassa, Ukrainassa.
1929 Pidätettynä epäiltynä yhteydenpidosta "buharinilaiseen" tai "trotskilaiseen" oppositioon. 10 päivää arestissa.
1932 Kopelev on silminnäkijänä seuraamassa kollektivisointia eli "kulakkien likvidointia" ja viljan riistämistä maalaisilta. Hän kertoo näistä ajoista elämänkerrassaan "The Education of a True Believer", josta Robert Conquest on siteerannut hänen kuvauksensa julkaisuihinsa.

1933-1935 Opiskelee Harkovan yliopiston filosofisessa tiedekunnassa.
1935 Saksan kielen opintoja Moskovan vieraiden kielten instituutissa.
1938 Siirtyy Moskovan filosofiseen instituuttiin lukemaan kirjallisuutta ja historiaa.
1941 Opinnäyte "porvarillisen vallankumouksen ongelmista Friedrich Schillerin tuotannossa".
1941-1945 Vapaaehtoisena puna-armeijaan. Nimitetään upseeriksi vihollisjoukkoihin kohdistuvan propagandan osastoon.
1945 Puna-armeijan tunkeutuessa Itä-Preussiin Kopelev yrittää hillitä siviileihin kohdistuvia raakuuksia. Hänet tuomitaan "porvarillisesta humanismista", "yhteistyöstä vihollisen kanssa" ja "joukkojen poliittis-moraalisen tason vahingoittamisesta".
1945-1954 Vankileirillä. Tutustuu Aleksandr Sotshenitsyniin.
1955-1957 Vapaana kirjailijana Moskovassa.
1957-1960 Dosentuuri Moskovan polygraafisessa instituutissa.
1960-1968 Tieteellistä työtä Moskovan taidehistorian instituutin kanssa.
1968 Kopelev liittyy toisinajattelijoihin kohdistuvia poliittisia oikeudenkäyntejä, sensuuria ja stalinismin uudelleennousua arvostelevien joukkoon. Hänet erotetaan puolueesta ja yhteistyö tieteellisten laitosten kanssa päättyy.
V.1968 jälkeen Vapaana kirjailijana ja kirjallisuuden tutkijana.
1975 Julkaisukiellossa.
1980 Maastamuuttoviisumi yhdeksi vuodeksi Saksan Liittotasavaltaan. Neuvostoliiton kansalaisuus peruutetaan.
1981 Kölnin yliopiston kunniatohtoruus, saksalaisten kirjakauppojen rauhanpalkinto.
V.1981 jälkeen Tutkijaprofessorina Wuppertalissa Bergin yliopistossa.
1984 Kunniatohtoriksi: New School for Social Research, New York.
1990 Mihail Gorbatshov palauttaa Kopeleville Neuvostoliiton kansalaisuuden.
1991 Osnabrückin kaupungin myöntämän Erich-Maria-Remarque-rauhanpalkinnon ensimmäinen vastaanottaja.
1997 Lew Kopelev kuolee 18. kesäkuuta Kölnissä.

 

 

Todistajan lausunto

Edellä kuvailimme jo vasemmiston eri ihmislajeja. Jesuiittamaisemman version vasemmistolaisesta tapaa helpoimmin esim. nettipalstoilla kiistämässä puna-armeijan hirmutekoja ja syyttämällä kaikki niistä kirjoittavia Hitlerin ym. tekosten kannattajiksi. Logiikkaahan tässä ei ole, mutta kuka sitä odottaakaan?

Lew Kopelevin kokemukset puna-armeijasta, Itä-Preussista ja vankileirien saaristosta eivät ole kiinnostavin vaihe tämän erinomaisen henkilön elämässä, mutta keskustelulle neuvostoarmeijan toimintatavoista saksalaisia naisia ja lapsia kohtaan hänen todistuksellaan on erityinen merkitys. Kun Kopelevin lausunnolle antaa vielä ikäänkuin lain voiman Neuvostoliiton prokuriaatti 10-vuoden tuomiollaan.

Henkilöt, jotka haluavat varjella maailmankuvaansa ikäviltä tosiasioilta, voivat "tehdä irwingit" kaikelle mitä tutkijat tai aikalais-todistajat ovat kertoneet. Kuvitelmistaan ei ole pakko luopua jos heittää peliin ripauksen epärehellisyyttä ja tarkasti valittuja puolitotuuksia.

Lew Kopelevilla ei ollut mitään erityistä syytä sympatisoida saksalaisia. Saksan armeijalle oli annettu jopa käsky erottaa sotavangeista juutalaiset ja poliittiset upseerit, ja lähettää heidät teloitettaviksi. Kopelev oli kumpaakin. Tiettävästi monissa joukko-osastoissa tämä "komissaari-käsky" jätettiin esikunnan "mappi-Ö:hön", eli jotkut rohkeat "tekivät kopelevit"? Maailmassa on hyviä ihmisiä.

Paitsi kiistäjiä, neuvostoarmeijan hirmutöille löytyy myös puolustajia. Sellaistenkin etsimiseen riittää keskustelupalstojen lyhyt selailu. Jostain syystä nämä kauhutekojen ihailijat näyttävät olevan vasemmistolaisia? Onko niin, että nyky-vasemmiston profiilia leimaavat v.1945 neuvosto-NKVD:n asenteet, ja Kopelev saisi ilmeisesti tämän päivän "aktivisteilta" yhtä tylyn tuomion, kuin 60:n vuoden takaisilta stalinisteilta?

Eihän näin ole? Eihän. 

 

 

Vasemmisto, humanismi ja kansanmurhat

Esittelimme teille vasemmistolaisen humanistin, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen jäsenen (erottamiseensa asti) ja puna-armeijan poliittisen upseerin jolla riitti rohkeutta ja tahtoa toimia vakaumuksensa mukaan. Meidän täytyy kuitenkin todeta, ettei nykyisessä vasemmistossa ole kovinkaan monta hänen seuraajaansa.

Päinvastoin: Nuoren polven vasemmisto näyttää ainakin Saksassa kunnostautuvan niiden ihmisten leimaamisessa ja jopa väkivaltaisessa ahdistelussa, jotka ovat 1990-luvulta alkaen kiinnittäneet julkista huomiota juuri niihin tapahtumiin, joihin puuttuminen vei Lev Kopelevin vankileirien syövereihin.

Tämä on oikeastaan aika hassua: Meillä on neuvostojuutalainen puna-armeijan upseeri, joka kärsi ankaran rangaistuksen yritettyään estää saksalaisiin naisiin ja lapsiin kohdistuneita julmuuksia, ja joutui sen takia syrjityksi koko loppuiäkseen. Sitten meillä on nämä saksalaiset "anti"fasisti-nuoret, joiden mielestä saksalaisten epäinhimillinen kohtelu oli oikein, "No Tears for Krauts!".

Jos ei olisi kyseessä varsin traagisista asioista, tämä olisi huvittavaakin. 

 

 

Totuus ei ole poliittisesti korrekti

Lev Kopelevin kohtalo kertoo myös siitä tavasta, jolla sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan suhtauduttiin Neuvostoliitossa. Paitsi että julmuuksiin yllyttävä propagandisti Ilja Ehrenburg saattoi toimia vapaasti, myös hänen innostamiinsa tekoihin puuttuneita rankaistiin ankarasti. Tämä kertoo erään oleellisen asian bolshevismista.

Totalitaarinen neuvostokommunismi perustui ihmisten välisen horisontaalisen solidaarisuuden murtamiseen: "Sinä et saa reagoida kanssaihmisesi tuhoamiseen, jos järjestelmä kokee sen itselleen tarpeelliseksi". Lojaalisuus oli sallittua vain järjestelmää kohtaan, ei ihmistä.

Totalitarismi tarvitsee myös mustavalkoista ajattelua, jossa kaikki "paha" projisoidaan vastapuoleen, eikä omissa saa nähdä mitään virheitä. Tämä stalinismin perintö näyttää olevan omaksuttu sellaisenaan myös nyky-vasemmiston keskuuteen?

Stalinistinen musta-valko -ajattelu on myös välttämätöntä lähimenneisyyden hirmutekojen käyttämisessä nyky-sukupolven poliittiseen manipuloimiseen. Juuri tämä tekee toisista tosiasioista alati-märehdittäviä, toisista poliittisesti epäkorrekteja ja vaiettavia. Tämä ilmiö näyttäytyy hassunkurisesti mm. siinä, että kun eurooppalaistuvassa Suomessakin on alettu varovaisesti julkaista saksalaisiin sodan lopulla ja sen jälkeen kohdistettuja raakuuksia sivuavia kirjoja, niihin on täytynyt lisätä jopa jonkun DDR:ssä opiskelleen(?!) "Harppi-Hentilän" tms. kirjoittama johdanto.

"Nainen Berliinissä" -päiväkirjan arvostelija Agricola-sivustossa oli jopa katsonut tarpeelliseksi mainita kolumnissaan, että hän oli saanut konsultaatiota arvostelun kirjoittamiseen Stasi-agentti Jouko Jokisalolta. Kas kun ei feikki-natsi P.Siitoimelta?

Arvostelija lienee pelännyt, että akateemisten suojatyöpaikkojen laajassa aluskasvillisuudessa lymyävä taistolais-juntta kokee pavlovilaisen Ahaa!-elämyksen, ja luulee löytäneensä poliittisen vastustajan? Räksytys-kuoro on peloittava vastustaja, varsinkin kun se on täysin irrationaalinen.

"Kansanmurhien vuosisadalla", 1900-luvulla, tapahtuneet asiat siis pysyvät vielä pitkään poliittisen hyödyntämisen kohteina? Uhrien kärsimys on joko poliittisesti korrektia, eli siitä kuuluu nyyhkiä, tai sitten ei. Epäselvissä tapauksissa voi kysyä Jouko Jokisalolta? -Hänellähän on kokemusta saksalaisen diktatuurivaltioiden palveluksessa olemisesta.  

 

 

Suomalaisten "panttivankisyndrooma"

Kun arvostettu sotahistorioitsija Antony Beevor kävi Suomessa, niin hänen Berliini-kirjansa markkinoimis-tilaisuudessa Helsingissä Akateemisessa kirjakaupassa, ryntäsi yleisön joukosta nuori suomalainen nainen aivan paniikissa ja alkoi sättiä Beevoria siitä, että tämä kehtaa kertoa venäläisten joukkoraiskanneen saksalaisnaisia viikkoja kertomatta, että näin oli venäläisten pakkokin tehdä, koska he olivat köyhiä toisin kuin amerikkalaiset, joilla oli purkkaa jne.

Sitä joukkoraiskasivatko amerikkalaiset purkan voimalla viikkoja, ei tyttö tarkentanut.

Beevor on kirjoittanut sekä tasapuolisesti että rohkeasti, ja monelle nykylukijalle hänen kirjansa on ensimmäinen saatavilla oleva opus, jossa puna-armeijan julmuudet saksalaista siviiliväestöä kohtaan kerrotaan peittelemättä. Beevor onnistui pääsemään käsiksi mm. KGB:n edeltäjän, NKVD:n, raportteihin joita asiamiehet lähettivät joukko-osastoista Moskovaan. Nämä tiedot olivat tosia sillä niitä ei oltu tarkoitettu julkisuuteen.

Eivätkä ne suurimmalta osin päässeet julkisuuteen edes Beevorin kirjassa, sillä niitä ei voi jättää lukijoiden nähtäviksi. Nyt kun tietoa puna-armeijan "vapautuksen" luonteesta ei voida enää peitellä suomalaisiltakaan, on tullut tavaksi jauhaa ensin "saksalaisten vastaavista teoista" ennenkuin otetaan Beevorin kertoma puheeksi. Niin tekee myös Yliopistolehti:

Beevor tarttuu arkaan aiheeseen kuvatessaan puna-armeijan sotilaiden laajamittaista syyllistymistä murhiin, ryöstelyyn ja raiskauksiin. Puna-armeijan heikko kuri ja kostonhimo johtivat siihen, että saksalainen siviiliväestö joutui kokemaan samanlaista kärsimystä, jota saksalaissotilaat olivat aiheuttaneet Neuvostoliitossa ja Puolassa. Beevor mainitsee teoksessaan länsivaltojen suorittamat Saksan kaupunkien pommitukset ja ryöstelyn, johon länsivaltojen sotilaat Saksassa syyllistyivät. Hän osoittaa vakuuttavasti, että saksalaisetkin saattoivat olla uhrin asemassa sodassa, jonka heidän johtajansa olivat aloittaneet ja jonka aikana saksalaisjoukot olivat syyllistyneet raakalaismaisiin rikoksiin.

Tämä pakonomainen jankkaaminen onkin osa suomalaisiin neuvosto-kyyristelyn aikana tarttunutta panttivankisyndroomaa, eli uhrin samaistumista rikolliseen.

Samassa kirjailijan ja yleisön tapaamisessa Beevor tuli vastanneeksi myös kysymykseen, "olisivatko Berliinin tapahtumat toistuneet myös Suomessa, jos neuvostojoukot olisivat päässeet pääkaupunkiin asti". Beevorin vastaus toistaa mm. Sampo Ahdon käsitystä, että neuvostopropagandan suomalais-vihaan kiihdyttämät sotilaat tuskin olisivat käyttäytyneet toisin.

Suomalaisille vasemmistolaisille on hyvin vaikeaa luopua pitkään vaalimastaan neuvosto-ihailusta, tai edes sallia kenenkään muun puhuvan heidän torjumistaan tosiasioista ilman että räksytys-vaihde menee päälle. Kun todellisuuskuva on vääristynyt, se vääristää koko persoonallisuuden.

Neuvostosotilaiden julmuuksista on jo julkaistu niin paljon aineistoa, että sen läpikahlaaminen olisi ylivoimaisen rasittavaa kenelle tahansa. Kaikkialla, mistä on joku selvinnyt hengissä kertomaan, toistuvat samat kuviot. Hävittäjälentäjä Erich Hartmannin silminnäkijän todistus JG52:n henkilökunnan omaisten ja heihin turvautuneiden pakolaisten karusta kohtalosta puna-armeijan käsissä riittänee?

Antony Beevorin, sudeettisaksalaisten pakolaisten ja kommunismin romahdusta seuranneen avoimemman(?) ilmapiirin ansiosta meillä on mahdollista muodostaa käsitys niistä asioista, joiden estäminen tai edes yritys tehdä se, oli Lew Kopeleville sen luokan moraalinen imperatiivi, ettei hän voinut toimia toisin. Joskus on helpompaa ottaa vastaan epäinhimilliseksi tiedetyn rangaistuskoneiston tuomio-ruletin määräämät vankileirivuodet, kuin elää sen muiston kanssa että käänsi katseensa toisaalle. Kopelev ansaitsee siksi kaiken kunnioituksemme.

Beevorille räksyttäneen suomalaisen kulttuurivasemmistolaisen tajuntaa leimaavat aivan muut mekanismit: Kykenemättömyys käsittää muiden kuin "omalla puolella" olevien ihnimilliset kärsimykset empatian arvoisiksi yhdistääkin heikäläisiä siihen joukkoon, joka toimii heille vihantunteiden ulkoistettuna atrappina: Heinrich Himmleriin, Adolf Eichmanniin ja Rudolf Hössiin, holocaustin toimeenpanijoihin.  

 

 

 

Linkkejä ja lähteitä:
 

 

Google

 

 Takaisin sisällysluetteloon