web space | website hosting | Business Web Hosting | Free Website Submission | shopping cart | php hosting

 

Miksi Suomessa ei ole

kansallismielistä liikettä?

 

Kun Euroopassa Vlaams Belang, Frente Nationale ja muut "oma kansa ensin" -periaatetta noudattavat maahanmuuttoa l. vihamielistä maahantunkeutumista vastustavat liikkeet saavat jatkuvasti suuria kannatuslukemia, Suomessa suurin menestys näyttää olleen Jussi Halla-Ahon pääseminen "Preka-Eetu" Virenin rinnalle Hesarin "toisinajattelija "-listaan. Mistä oikein kiikastaa?

Esittelemme joitain mielipiteitä ja analyysejä asiaintilasta. Aloitamme nimimerkki "Kertavierailun" kannanotolla eräältä keskustelufoorumilta.

 

Kysymys ("R.J.L."): Miksi Suomen kansallismielisen liikkeen poliittinen menestys on ollut vähäistä, vaikka liikkeen kannattamat teemat ovat kansan keskuudessa suosittuja ja potentiaalinen kannattajakuntakin on huomattava?

Ajatellaanpa vihreää liikettä. Marginaalinen Koijärvi-liike syntyi vuonna 1979 ja jo neljä vuotta myöhemmin tuo porukka oli organisoitunut puolueeksi ja sai kaksi kansaedustajaa eduskuntaan. Miksi sama ei ole onnistunut kansallismieliseltä liikkeeltä kuten Sisulta, vaikka kannattajapohja on monikertainen verrattuna vihreisiin 1970-luvun lopulla? Mikä on ollut km-liikkeen menestyksen esteenä Suomessa?

"Kertavierailu":  Vaikka asian yrittäisi kääntää miten päin, järkevien valintojen tekeminen edellyttää tiettyä resurssien ja kompetenssin minimitasoa, jotka täytyy olla saavutettuna, että eri vaihtoehtojen rationaalinen punnitseminen olisi edes periaatteessa mahdollista. Länsimaissa tätä minimitasoa ei välttämättä ole jäljellä enää yhdelläkään puolueella yleisen tyhmistymisen ja laiskistumisen seurauksena, joten kaikki puolueet lienevät laskusuhdanteessa - elleivät ole jo valmiiksi lähellä nollatasoa kuten Suomen kansallismieliset.

Johtamistaidon puuttuminen
 
Olen miettinyt tätä kysymystä jo pitkään ja sanoisin, että pääsyy kansallismielisten menestyksen vaisuuteen on nykyaikaisen johtamistaidon puuttuminen - mikä koskee kansallismielisten lisäksi yleensäkin koko länsimaiden poliittista sektoria.

Eli sama perusongelma vaivaa arvatenkin kaikkia muitakin länsimaalaisia puolueita, mutta ne ovat jo valmiiksi niin suuria, että ongelma on heillä manifestoitunut eri tavalla kuin kansallismielisillä (kun heillä ei ole enää pääongelmana alkuunpääsyn vaikeutta): lisääntyvänä poliittisena inkompentenssina.

Länsimaiden vanhojen puolueiden inkompetenssista ovat todisteina, että
1) Howen ja Straussin tyyppiset länsimaisen yhteiskunnan itsesäilytystaidon rappeutumisteoriat ovat saaneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana suosiota,
2) yhdysvaltalaisten enemmistön mukaan maa on väärillä raiteilla,
3) Euroopassa EU:n gallupsuosio on romahtanut, sekä
4) vielä konkreettisempana empiirisenä todisteena tietenkin se, että länsimaat ovat menettäneet aiempia reviirejään muille mantereille.

Vihreät eivät poliittinen puolue lainkaan, vaan eräänlainen kultti?

Vihreitä tämä muita poliittisia suuntauksia vaivaava inkompetenssi ei ole estänyt menestymästä ehkä seuraavasta syystä. Vihreät ei nimittäin nähdäkseni ole oikea poliittinen puolue lainkaan (jos oikeita puolueita nyt on olemassakaan) vaan - kuten antamastani Camille Paglian artikkelista voi päätellä - eräänlainen eettis-mytologinen kultti.

Suomalaisessa politiikassa oli enemmän tai vähemmän voimassa kirkon ja valtion erottelu (SDP, Kokoomus ja Keskustapuolue olivat lähes täysin sekulaarisia puolueita) sekä samoin uskonnon ja oikeuslaitoksen erottelu, mutta 1960-1970-lukujen sukupolvikapina sekä sen jälkeinen yleinen rappio kumosivat kaikki vanhat erottelut.

Vanhan järjestelmän rappeutuminen avasi mahdollisuuden sille, että sekä poliittinen että oikeudellinen sektori rupesivat saamaan taas teokraattisia piirteitä. Puoluepolitiikassa tähän markkinarakoon onnistui iskemään Vihreät (analogia: samoin kuin Turkissa sikäläinen islamilainen AK-puolue) ja oikeuslaitoksessa taas Demla ("Demokraattiset lakimiehet ry." =taistolaisten juristerinen mafia.lat.huom.). Vastaavasti tiedotusvälineiden riippumaton asema vallan vahtikoirana kumoutui sillä, että toimittajista tuli uuden teokratian hegemoniaa valvova eräänlainen papisto, joka estää Pahoja Ajatuksia ja Vääriä Arvoja pääsemästä tavisten näkyville, sekä näin sallii mm. Vihreiden oikeamielisinä pitämiensä suuntausten poliittisen menestyksen ilman tiedotusvälineiden laajempaa sabotaasia.

Vihreillä on siis uusi niche, jossa he ainoana toimijana menestyvät hyvin, kun taas poliittisen kentän perinteisillä osa-alueilla oikeastaan yksikään puolue ei menesty kehuttavasti.

Kansallismielisten (eli paljon Vihreitä sekulaarisemman liikkeen) pääongelmana on siis alkuunpääsy sille epäsuotuisan trendin vallitessa. Kansallismieliset joutuvat kisailemaan profiililtaan sekulaaristen äänestäjien suosiosta, mikä on luonteeltaan saman tyyppinen ongelma kuin yrittäisi kasata sotajoukkoa: konfliktin arkitodellisuus edellyttää, että tarvitset X kappaletta erilaisia välineitä, Y kappaletta kokeneita upseereita, jne. Vaikka asian yrittäisi kääntää miten päin, on olemassa tietyt minimivaatimukset, jotka täytyy olla täytettynä, että homma olisi edes periaatteessa mahdollinen.

Ilman näitä minimivaatimuksia edes hyvä yritys ei auta, joten ei ole ihme, jos menestystä ei tule.

Estääkö henkinen lamautuminen kansallismielisten nousua?

Itselleni onkin täysi mysteeri, miksi Suomen kansallismielisillä ei ole käynnissä kiirellinen projekti tarvittavien poliittisten perusedellytysten hankkimiseksi. Ei kulu päivääkään ilman, ettenkö ihmettelisi, miksi tätä Suomen suvereniteetin säilyttämiselle elintärkeää valmistelutyötä ei laiteta käyntiin. Varsinkin kun on olemassa tietyt hyvin tunnetut perusjutut, joilla saataisiin ripeää edistystä aikaiseksi (luonnollisesti vain tiettyyn kannatus- ja vaikuttavuusprosenttiin asti). Lieneekö kyseessä lamaantuminen tavan vuoksi eli se ihmisluonteen piirre, että vaikeuksien uhatessa on hyvin helppoa käpertyä koloonsa mutta vaatii valtavaa tahdonvoimaa nousta sieltä takaisin aktiiviseen toimintaan?

Joka tapauksessa kansallismielisillä ei ole Vihreiden kaltaista ikiomaa kasvavaa nicheä, joten kannatus täytyy nykyisessä asetelmassa ottaa muilta puolueilta, mikä taas on mahdotonta ilman edistynyttä johtamistaitoa ja muita riittäviä resursseja.

Menestymättömyyden syyt

Jos alkuperäistä kysymystä kansallismielisten menestyksen puutteen syistä tarkastellaan syvällisemmin, niin vastaisin seuraavilla osasyillä:

1) Uusi poliittinen liike tarvitsisi käsittääkseni johtamistaitoja enemmänkin bisnespuolelta kuin nykyisestä puoluepolitiikasta, koska ongelmat ovat aivan eri tyyppisiä kuin menestyvillä vanhoilla puolueilla. Poliittisella sektorillahan ei ole aikoihin ollut tarvetta kehittää johtamistaitoja uusien puolueiden tarpeisiin, kun taas bisnespuolella 1990-luku on ollut todella intensiivistä kehityksen aikaa myös esimerkiksi start-up-yritysten tutkimukselle, mikä lienee siirrettävissä melko suoraan politiikkaan.

Ymmärtämättömyys siirtyä etsimään johtamistaitoja bisneskirjallisuudesta, missä niitä olisi eniten tarjolla, on siis käsittääkseni johtanut siihen, ettei edes nykyistä suotuisammissa olosuhteissa saataisi aikaan kansallismielistä puoluetta, jolla olisi homma hallussa. Nykyiset eurooppalaiset nationalistipuolueet kärsivät ilmi selvästi tästä vankan taitoperustan puuttumisesta. BNP:llä on saattanut havaintojeni mukaan olla kehitteillä jotain tämänsuuntaista yritystä, mutta ainakaan toistaiseksi näkyville ei ole tullut merkkejä systemaattisesta nykyaikaisen johtamistaidon soveltamisesta.

Nykyiset muotitrendit kuten ylikansallinen counterjihad eivät vastaa tähän tarpeeseen, koska ne ovat melko puhdasta kulttuuritaistelua, mikä kerää piiriinsä aivan erilaisia ihmisiä ja eri tyyppistä toimintaa kuin mitä tarvitaan käytännön vaikuttamiseen Suomen poliittisen koneiston kvantitatiivisiin päätöksiin.

2) Resurssien puute on tietenkin ainainen ongelma, jota varmasti pahentaa se, että kansallismielisyys on liittynyt niin tiiviisti sinisen ja oranssin meemin maailmankuvaan, joiden osuus Suomen kokonaisresursseista on pienentynyt vihreän meemin vallatessa alaa.

Tätä ongelmaa voitaisiin lievittää resurssien käytön tehostamisella (eli priorisoinnilla) sekä kansallismielisyyden asemoinnin uudelleenmäärittelyllä poliittisella kartalla siten, että sieltä saataisiin kerättyä kansallismielisten käyttöön aiempaa enemmän resursseja.

3) 1960-luvun sukupolvikapina vaikutti ratkaisevasti myös kansallismielisten kiinnostusten kohteisiin ja suuntasi niitä enemmän laadullisten kuin määrällisten kysymysten pariin. 1960-luvun hengen mukaisesti näkökulma oli enemmän globaali kuin paikallinen. Valitettavasti käytännön vaikuttavuus uskoakseni korreloi negatiivisesti näkökulman globaalisuuden kanssa sekä korreloi positiivisesti sen kanssa, että kysymyksenasettelut muotoillaan lukumääräisesti mitattavina osaongelmina.

Se, että olen itse suositellut kansallismielisille ensisijaiseksi tavoitteeksi pyrkimystä lobata siedettävän vuotuisen katon Suomeen kohdistuvalle maahanmuutolle, on johtunut juuri tästä uskomuksestani. Suosittelemassani maahanmuuton ongelmakentän muotoilussa puhtaan lukumääräisesti - eli Migrationwatch UK:n tapaan vuotuisena kokonaismäärän laskemisena ja Suomeen kohdistuvien tulevaisuuden trendien vahvuuden ennakointina - olisivat etuina juuri lokaalisuus ja kvantitatiivisuus, jotka yleensä helpottanevat menestyksen aikaansaamista.

4) Valtaeliitin halu ylläpitää hegemoniaansa, Pariisin rauhansopimuksen rajoitukset "äärioikeistolaisille järjestöille" ja 1960-lukulaisten vasemmistojärjestöjen "antirasismi" (osittain vastareaktiona 1960-lukulaisten nationalistien kapinahenkisille ja antisemitistisille teemoille) ovat saattaneet johtaa - ehkä joskus jopa ulkomaalaisten tahojen toivomuksesta - kansallismielisiin kohdistuvaan salaiseen sabotaasiin Suomen turvallisuusinstanssien ja/tai Vanhan ja Uuden Vasemmiston toimeenpanemana, mikä on sitten manifestoitunut kansallismielisen liikkeen menestyksen puutteena.

Tämä arvaukseni voi tosin olla vainoharhaisuuttakin, sillä en ole löytänyt sen tueksi toistaiseksi konkreettista evidenssiä, jota luulisi olevan selvästi näkyvillä, mikäli arvaukseni pitäisi paikkansa.

Lehdistön ja muiden tiedotusvälineiden sabotaasi kansallismielisiä vastaan on tietenkin ollut aivan näkyvää, joten mahdollinen salainen sabotaasi kansallismielisiä vastaan lienee ollut vain pieni osa sabotaasin kokonaismäärästä.

Olisi tietenkin mielenkiintoista tietää, onko tämä sabotaasi ollut suunnitelmallisesti johdettua, ja jos on, niin kuinka korkealta poliittiselta taholta sitä on ohjeistettu sekä olisiko sitä voitu lieventää kansallismielisten omilla valinnoilla.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että ulkopuolinen sabotaasi tuskin on niin tehokasta kuin kompetenssin puutteen ja huonon onnen aikaansaama itsesabotaasi, jotka ovat ainaisena riesana kaikessa tehokkaassa organisoitumisessa niin kaupallisella kuin poliittisellakin sektorilla.

5) Poliittisten analyysien laatiminen on monin verroin vaikeampaa kuin arkielämän ongelmatilanteiden hahmottaminen. Esimerkiksi työpaikalla pystyy kohtalaisella varmuudella arvioimaan, mitä siellä tapahtuu, kuka on tehnyt projektissa mitäkin ja kuinka suuren osuuden kokonaisuudesta mikäkin osanen muodostaa. Mutta poliittiset kysymykset käsittelevät usein paljon laajempia systeemejä, joita on mahdotonta hahmottaa läheskään oikein arkijärjellä, varsinkin kun nämä systeemit eivät säily vakioina vaan muuttavat muotoaan näkyvien ja näkymättömien trendien seurauksena - myös tarkastelun aikajänteen ollessa paljon pidempi kuin arkielämässä.

Itse olen huomannut, että varmaankin 99% alkuperäisistä luuloistani politiikassa ovat olleet vääriä. Itse asiassa ainoastaan muutamat näistä ennakkoluuloistani ovat olleet sellaisia, että niitä olisi ollut ylipäätään mahdollista hahmottaa oikein taviksen käytössä olevilla resursseilla.

Menestyksellisen toiminnan aloittamiseen tarvittava tilannearvioiden laatimisen vähimmäistaito saavutettaisiin ehkä helpoiten siten, että riittävän monet kansallismieliset lukisivat (mahdollisesti useampaan kertaan pidemmän ajan kuluessa) seuraavan kirjan:

http://www.delirandom.net/x/external/
CIA_Psychology_Of_Intelligence_Analysis.pdf


Tämäntyyppinen objektiivisten analyysien laatimisen kompetenssi olisi ensiarvoisen tärkeää siksi, koska politiikkahan koostuu yksi toisensa jälkeen tehtävistä päätöksistä, joten sen ymmärtäminen, kuinka asioista muodostetaan luotettava arvio, toistuu joka päivä ja vähitellen kertautuu onnistumisprosentissa, mikä sitten ratkaisee pidemmällä aikajänteellä poliittisen menestyksen määrän.

Objektiivisten analyysien tekoon liittyvä kompetenssi on hieman sama juttu kuin hyvän tekniikan rooli lätkässä tai futiksessa - se on kaiken lähtökohta, sillä huonolla tekniikalla ei useinkaan onnistuta hyödyntämään nopeasti avautuvia mahdollisuuksia.

Erityisesti suosittelen Heuerin kirjan cognitive biases -osuutta, jonka sisäistettyään ymmärtää, miksi ylivoimainen osa ihmisten poliittisista luuloista ei pidä paikkaansa.

Heuerin kirjan lisäksi filosofian opiskelu voi auttaa ymmärtämään, kuinka ihmiset muodostavat maailmankuvansa ja käsitteensä, sekä miksi nämä eivät usein vastaa nykypäivän todellisuutta.

Ellei tajua sitä, että useimmat laajat systeemit ovat taviksen ymmärryskyvyn ulkopuolella, on vaarassa ruveta muodostamaan niistä omia harhaluulojaan, mikä voi johtaa skeptisen luonteen tapauksessa liioiteltuihin salaliittoteorioihin tai - mikä pahempaa - optimistisen luonteen tapauksessa narsistiseen suuruusharhaan omasta kyvystä hallita monimutkaisia systeemejä (vrt. valtaeliitin tuki massamaahanmuutolle).

Oikea ajattelutapa analyysejä tehdessä on käsittääkseni lähteä liikkeelle sillä asenteella, ettei useimmiten käytettävissä olevien tietojen pohjalta voida saada selville, miten tarkasteltava systeemi on syntynyt, millainen se on tarkkaan ottaen tällä hetkellä eikä sitäkään, mihin suuntaan ja minkälaisten lainalaisuuksien ohjaamana se tulee kehittymään tulevaisuudessa. Eli pääsääntöisesti kannattaa lähteä oletuksesta, ettei kyseisestä asiasta voida saada kohtuullisessa ajassa selville sitä, mitä haluaisimme.

Vaikka tämä on aluksi masentavaa, näin oppii erottamaan sen vähemmistön kysymyksistä, joista voidaan saada objektiivista tietoa selville kohtuullisessa ajassa. Ja kun opimme vielä valitsemaan näistä kysymyksistä hyödyllisimmät lähempää tarkastelua varten, silloin olemme päässeet optimaaliseen ajankäyttöön ja lisänneet aitoa tietämystämme nykymaailman lainalaisuuksista eikä - niin kuin useimmat muut puolueet tekevät - pelkästään lisänneet virheellisiä myyttejä nykymaailman tilasta.

Eli veikkaan siis, että suurin osa poliittisista väitteistä, joita luemme päivittäin lehdistä, ovat pikemminkin jonkin puolueen tai poliittisen lobbyn mytologiaa eivätkä objektiivista asioiden tarkastelua. Lähes kaikki poliittiset toimijat lienevät siis harhateillä yhteiskuntakäsityksissään.

Mikäli kansallismieliset onnistuvat irroittautumaan tästä paikkansa pitämättömien tilannearvioiden vallitsevasta kulttuurista esimerkiksi siten, että päivittäin harjoiteltaisiin objektiivisten analyysien laatimista, silloin meille olisi luvassa ainakin kohtalaista menestystä - luonnollisesti omien rajallisten resurssiemme puitteissa.
 
 
 
Kiitämme "Kertavierailua" näistä pohdinnoista. Sitten kommentoimme:
 
Ideoiden ja metodien siirtäminen busineksesta politiikkaan on tullut melko tavalliseksi reagointivaksi näköalattomuuden ja uusien tilanteiden käsittämättömyyden edessä tuskailevissa puoluetoimistoissa. Niissä onkin perinteisesti suhtauduttu politiikkaan kuin biznekseen, mistä erinäiset "Idea-Parkit" ja vaalirahan-jaot ovat hirtehishumoristisina todisteina. Puoluejohdot ja -toimistot ovatkin olleet etsimässä liike-elämän metodeista pelastusta kannatusten hiipumiseen ja jäsenistöjen passivoitumiseen. Niille, joille ei ole  valmiina koneistoja ja "yhteiskuntasuhteiden" verkkoa, nämä tarkastelut ovat hedelmättömiä, ja väärästä kohdasta kaivamista.
 
Samaan aikaan liike-elämä lukee Sun Tsuta ja poliittisia strategioita. Paremmalla menestyksellä, luulisin?
 
Väheksymättä "Kertavierailun" ehdotusta, esitän seuraavaa:
 
1. Sotilaallisista yhteyksistä kopioidut johtamismallit eivät toimi poliittista liikettä luotaessa. Upseeri tms. saa johtoonsa valmiin joukon, jonka motivoimiseen hänen ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota. Jos sotamies haistattaa ja lähtee kotiinsa, upseeri voi lähettää poliisin hänen peräänsä. Poliittinen johtaja on silloin jo menettänyt pelin lopullisesti.
 
Koska tätä ongelmanasettelua ei tunneta eikä tarvitsekaan ottaa huomioon sotilaallisissa organisaatioissa, kaikki militaarifetisismi on poliittista liikettä luotaessa vain rasite ja haitta. Tämä koskee koko ajattelutapaa.
2. Liike-elämässä tärkein resurssi, rahoittava pankki t. osakkeenomistajat, on johtamis-kysymyksenasettelun ulkopuolella. Liikkeenjohtaja on myös ensijaisesti vastuussa heille, ei johdettavilleen. Metodiikan siirtäminen näin erilaisesta miljööstä poliittisen liikkeen rakentamiseen vaatii niin suurta tilanteen-ymmärtämistä, että toimija ei ehkä siirtometodeja enää tarvitsekaan?
 
3. Tärkein 'kansallismielisiä' Suomessa haitannut seikka -"Suomen Sisun" lisäksi- on puoluefetisismi:
- Kuvitellaan, että perustettavan organisaation tulee olla "puolue";
- Kuvitellaan, että sillä pitää olla "johto" ja hierarkia;
- Kuvitellaan, että pitää olla selkeä organisaatiomuoto, ja päätökset tulee tehdä eri paikassa kuin niiden toteutus;
- Kuvitellaan, että ihmiset hyväksyvät tämän kaiken vain siksi, että "puolue" käyttää niitä sanoja joita ihmiset haluavat kuulla.

4. Ei ymmärretä vihreiden nousun kuviota:

I "Yhden asian liike", joka kerää nyt ja välittömästi ne henkilöt jotka haluavat -ilman organisaattorien vaikutusta!- tehdä jotain jollekin tietylle rajatulle asialle. Ei "pelasteta maailmaa", vaan toimitaan niin että yhden järven vedenkorkeutta nostetaan 10 senttiä.

II Toimintaa yhdessä. Tekeminen antaa välittömän positiivisen palautteen, kerää toimeliaat ihmiset eikä "Suuria Johtajia" tahi leveä-takamuksellista konttoriväkeä, joilta mikään liike-elämän metodin kopioiminen ei pelasta.

Mitä olemme tähänmennessä saaneet:

1. "Myyvän" asian;

2. Oikeat ihmiset.

Sitten:

III Käytännön tekeminen samanmielisessä porukassa lähentää väkeä toisiinsa, ja luo tulevaa yhteistä poliittista pohjaa, joka ei välttämättä sijoitu niinkuin aloitteentekijät ovat aavistelleet, mutta väistämättä sijoittuu poliittisen tulevaisuuden kannalta optimaalisesti.

IV Ehkä näin muodostuva toimintajatkumo joskus käyttää itsestään nimitystä 'puolue', tai sitten ei? Liian aikaista sanoa.


Entä viholliskuva?

"Perse-edellä-puuhun" menevä poliittisen liikkeen alkio erottautuu vastapuolesta niin jyrkästi kuin mahdollista. Vastapuolen ihmisissä ei nähdä mitään hyvää, vaan heidät demonisoidaan ja heidän ja itsen välille rakennetaan henkilökohtaisia riitoja ym. skeidaa, kunnes kaikki dialogin mahdollisuuskin on menetetty iänkaikkisesti.

Vastustajalle hänen kannattajakuntansa on voimavara, jota täytyy suojella 24h vuorokaudessa vihollisen sieppaus-yrityksiltä. Vihamielinen suhtautuminen vastapuolen henkilöihin vain helpottaa vastustajan toimia. Ne ideat ja epäkohdat, joista kansallismielisten on puhuttava, ovat sellaisia että jopa vastapuoleen orientoituneet henkilöt voivat yksityisesti tai hiljaa mielessään myöntää ne oikeiksi. Kysehän ei ole minkään aatteellisen painolastin tms. kivireen vetämisestä, vaan suomalaisten olemassaoloon kohdistuvan hyökkäyksen, vihamielisen maahantunkeutumisen, näkemisestä ja siitä varottamisesta.

Lopuksi annan seuraavan "liikkeenjohdollisen" metodin:

1. Ne henkilöt, jotka voi saada vihollisen joukosta omalle puolelle, tulee hankkia omiin riveihin.

2. Ne, joita ei voi saa omalle puolelle, tulee saattaa puolueettomiksi.

3. Ne, joita ei saada käännytettyä omalle kannalle, eikä saada puolueettomiksi, tulee hämmentää niin etteivät he tiedä mitä tehdä.

4. Ne, joita ei voida käännyttää, ei neutraloida, eikä hämmentää, niitä vastaan tulee hyökätä.

Näin ovat aina toimineet ne, jotka ovat menestyneet.

Auf Wiedersehen!