web space | free hosting | Business WebSite Hosting | Free Website Submission | shopping cart | php hosting


 

Kaikkien aikojen paras
hävittäjä-lentäjä:
Erich Hartmann

 
Ilmavoitoillaan sotahistorian ja ilmailun harrastajien mielenkiinnon ja arvostuksen kohteeksi päässyt majuri Erich Hartmann on eräs 1900-luvun kaoottisen historian kokija ja selviytyjä. Hänen käyttämänsä Messerschmitt Bf 109 -koneen kyljessä näemme varsin persoonallisen tunnuksen, joka sekin vihjaa ettemme ole tekemisissä minkään tavallisen soturin kanssa. Esittelemmekin hänet tavallista perusteellisemmin.

    Erich Hartmann 19.04.1922 - 20.09.1993
  1. Erich Hartmannin varhaisemmat vaiheet
  2. Lentäjän-ura alkaa takkuillen
  3. "Ukrainan musta paholainen"
  4. Ilmavoitot
  5. Kohtaaminen jenkki-lentäjän kanssa
  6. Arvio A.Hitleristä
  7. Jagdgeschwader 52, historian menestynein hävittäjä-yksikkö
  8. JG 52, -trendikkäästi monikulttuurinen jo 60 vuotta sitten??
  9. Viimeinen ilmavoitto sodan viimeisenä päivänä, ja joutuminen amerikkalaisten luovuttamana sotavankeuteen
  10. Erich Hartmannin työkalu: Messerschmitt 109
  11. Uuden Lufwaffen palveluksessa
  12. Focke-Wulfista F-86:een?


 

1. Erich Hartmannin varhaisemmat vaiheet

Erich Hartmann syntyi Würtenbergissä, Weisachissa 19.04.1922. Hänen isänsä oli lääkäri, ja saattoi antaa Erichin äidin keskittyä urheilu- ja ilmailuharrastukseensa mihin molemmat pojat, Erich ja Alfred, jo varhain saivat tuntuman. Kun Versaillesin epäoikeudenmukainen sopimus kielsi Saksalta sotilasilmailun kokonaan ja rajoitti muutakin ilmassa liikkumista, purjekone-harrastus kukoisti.

Liitäminen tuulen ja nousevien ilmavirtausten mukaisesti antoi Erichille sellaisen tuntuman lentämiseen, mikä monilta moottorilentäjiltä puuttuu. Laaja harrastusilmailu ja erityisesti nuorison harrastustoiminta loi pohjan myöhemmille menestyksille sota-ilmailussa niin Saksassa kuin Suomessakin.

Weimarin Saksan kaikki ponnistelut talouden tasapainoittamiseksi ja elintason nostamiseksi oli tuomittu jo etukäteen turhiksi, sillä Versaillesissa määrätyt rajoitukset ja raskaat sotakorvaukset, joiden maksu olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan jatkunut aina 1990-luvulle, tuomitsivat Saksan köyhyyteen ja väestön nälkään. Erichin isälle tarjoutui tilaisuus siirtyä Kiinaan harjoittamaan lääkärin-praktiikkaa, ja perhe muutti pian perässä.

Jangtsen sivujoen Xiangin varrella sijaitsevassa Changshassa ei toiminut yhtään eurooppalaista lääkäriä, joten potilaita riitti. Kiinalaiset potilaat olivat tyytyväisiä saksalaiseen lääkäriinsä, senkin takia ettei hän ollut vihattu britti. Perhe asui huvilassa Xiang-joen keskellä olevassa saaressa, ja poikien leikeille vain mielikuvitus asetti rajat.

Xiangin aika lienee ollut suosiollista Erichin aloitekyvyn ja itseluottamuksen kehittymiselle, mitkä ominaisuudet olivat hänelle myöhemmin eduksi. Kiinan poliittiset olot kehittyivät levottomaan suuntaan, ja Tri.Hartmann näki tarpeelliseksi lähettää perheensä takaisin kotimaahan. Changshan englantilaisten asukkaiden päät seipäiden nenässä kaupungin pääkadulla olivat varsin runollinen muistutus tulevaisuuden epävarmuudesta.

Kotona Saksassa Erich suoritti purjelentäjän lupakirjan 14-vuotiaana ja moottorilentäjäksi hänet hyväksyttiin 16-ikäisenä. Tulevaisuuden suunnitelmat kohdistuivat kuitenkin opiskeluun ja lääkärin ammattiin. Erich valmistui lukiosta v.1940, hyväksyttiin yliopistoon, mutta liittyikin armeijaan. 


 

2. Lentäjän-ura alkaa takkuillen

Erichille sotilaskuri oli varsin ikävä välttämättömyys, mutta hän pakotti itsensä sietämään sitä. Lentokouluksesta Erich selvisi nopeasti, mutta joutui tekemään kolme pakkolaskua sen aikana. Tämä viittaa suureen lahjakkuuteen mutta ylimielisyyteen omien rajoitusten tunnustamisessa.

Tämä puute näyttää vaivanneen häntä vielä rintamallakin, jonne Erich saapui vain 20-vuotiaana loppuvuodesta 1942. Hänet sijoitettiin Jagdgeschwader 52:een, mikä oli jo silloin varsin menestynyt yksikkö.

Erichin ensimmäinen ilmataistelu oli katastrofi. Hän lensi kokeneemman lentäjän siipimiehenä, taisteluparin toisena puoliskona, kuten oli tapana. Vihollinen kohdattiin, mutta Erichin innokkuus sotki parin johtajan hyökkäyksen, ja lopuksi Erich eksyi joutuen tekemään pakkolaskun polttoaineen loputtua. Tämän jälkeen hän oli kypsä pyytämään siirtoa maavoimiin.

Erichin kouluttaja ja varsinainen taisteluparin johtaja majuri Walter Krupinski (Lensi Hartmannin tavoin sodan jälkeen suihkuhävittäjiä Bundeslufwaffessa) oli kuitenkin toista mieltä, sillä hän oli havainnut koulutettavansa hiomattomaksi timantiksi. Hartmannin huono onni ei ollut kuitenkaan vielä ohi.

Marraskuun 5. 1942 Erich sai ensimmäisen ilmavoittonsa venäläisestä maataistelu-koneesta, "Sturmovikista". Venäläiskoneen taka-ampuja onnistui päästämään Erichin Messerschmittistä öljyt taivaalle, joten taas meni pakkolaskuksi. Krupinskin koulutus ja oman itsensä tuntemisen kehittyminen tekivät kuitenkin tehtävänsä, ja Erich Hartmannista kypsyi yksi itärintaman taitavimmista hävittäjälentäjistä.

Tähän mennessä olemme nähneet Erich Hartmannin ensin villinä pikkupoikana, sitten nuoruuden kaikkitietävyyden ja oman osaamisensa hurmaamana lentäjä-kokelaana, jonka oppiminen kulki enimmäkseen kantapään kautta, mutta puutteethan ovat korjaamista varten. 


 

3. "Ukrainan musta paholainen"

Opittuaan myöntämään oman erehtyväisyytensä ja Krupinskin neuvojen avulla Erich Hartmann kehittyi yhdessä vuodessa ilmailun historian menestyneimmäksi ässäksi. Hänen tavakseen tuli lähestyä vihollista yllättäen, tulla varmalle ampuma-etäisyydelle, ja pudottaa vihollinen usein jopa vain yhdellä Messerschmittin 20mm-tykin laukauksella.

Jo rauhan aikana lentäneille, kuten Erich Hartmannille, vihollinen on monitasoisempi käsite, kuin pelkkä maali jota ammutaan. Hartmannin tiedetään joskus lentäneen jo vaarattomaksi ampumansa vihollis-hävittäjän rinnalle ja kehoittaneen käsimerkeillä sen lentäjää hyppäämään ja pelastautumaan tuhoontuomitusta koneestaan. Tälläinen asenne on aivan toisesta maailmasta, kuin esim. amerikkalaisten tapa ampua laskuvarjon varassa liiteleviä saksalaislentäjiä.

Luftwaffen komentaja Hermann Göring, itse 1.maailmansodan hävittäjälentäjä, otti erään tapaamisen yhteydessä puheeksi vihollislentäjien ampumisen laskuvarjoihinsa. Suihkuhävittäjä-ässä Adolf Galland kertoo tästä episodista kirjassaan "Ensimmäiset ja viimeiset": "... Laskuvarjon varassa riippuvan lentäjän ampumista olisi siihen aikaan pidetty suorastaan käsittämättömiänä barbaaritekona. Muistan varsin tarkoin ne olosuhteet, joissa Göring kerran otti tämän seikan puheeksi."

Paikalla valtakunnanmarsalkan erikoisjunassa olivat vain Göring itse, Galland ja toinen hävittäjä-ässä Mölders. Galland jatkaa: Englantilaiset saattoivat verraten helposti korvata lentokonetappionsa, mutta eivät sensijaan ohjaajia, jotka olivat sekä heillä että meillä sitä vaikeammin korvattavissa mitä pidemmälle sota jatkui. ... Göring halusi tietää, olimmeko koskaan pohtineet tätä seikkaa.

"Kyllä, herra valtakunnanmarsalkka!" - "No, mikä oli tulos?" Pysyin vaiti. Göring katsoi minua tiukasti silmiin ja sanoi: "Mitä pitäisitte käskystä. jolla teidät velvoitettaisiin ampumaan ilmataistelussa laskuvarjolla pelastautuneita ohjaajia?" "Pitäisin sitä murhana, herra valtakunnanmarsalkka", vastasin, "ja yrittäisin vastustaa sellaista käskyä kaikin keinoin."

Göring laski molemmat kätensä hartioilleni ja sanoi: "Juuri tuollaista vastausta olin odottanutkin teiltä, Galland."

Galland arvelee ilmamarsalkan ennakoineen po. laittoman ja epähumaanin käskyn esilletuloa joltakin taholta, ja varautuneen siihen kysymällä lentäjiensä mielipidettä. Sota on itsessään epäinhimillinen olotila, mutta sen pyörteisiin joutuneilla ihmisillä on silti mahdollisuus yrittää säilyttää edes jotain sivistyneitä tapoja. Moraalisen ryhdin säilyttäminen antaa myös voimavaroja äärimmäisiä ponnistuksia ja itsehallintaa vaativiin oloihin joutuville, kuten hävittäjälentäjille toisessa maailmansodassa. Jotkut tajusivat tämän, jotkut eivät.

Lufwaffessa ei murhakäskyä annettu, eikä meillä ole tietoa tapahtuiko sellaista missään? Valitettavan moni saksalainen lentäjä-ässä koki kuitenkin loppunsa laskuvarjoonsa ammuttuina, -myös länsirintamalla. Eräänä heistä Erich Hartmanninkin kanssa lentänyt ja 126 ilmavoittoa saavuttanut Josef "Jupp" Zwernemann, jonka Mustang-hävittäjä ampui raukkamaisesti hänen pelastautuessaan laskuvarjolla 08.04.1944.

 

 

Oppimisestaan menestyksekkääksi hävittäjälentäjäksi Erich Hartmann saa kiittää myös Gerhard Barkhornia, 301:n ilmavoiton ässää. Barkhornkin selvisi sodasta hengissä.

Se toimintamalli, jolla Erich Hartmann saavutti huimaavat tuloksensa ja maineensa, oli hänen alku-aikojen sekoilunsa täydellinen vastakohta:

Hartmann pyrki lähelle, ampui varman laukauksen joka teki selvää jälkeä, irrottautui välittömästi tilanteesta hyödyntäen "Mersun" huomattavaa nousukykyä, ja jos oli mahdollista hän käytti näkösuojanaan pilviä hyökkäysten välillä, ja toisti iskun Mersun suureen syöksynopeuteen turvautuen.

Erich Hartmannin taktinen ajattelu tiivistyi seuraavaan muistisääntöön:

1.Havaitse, 2. päätä, 3. hyökkää ja 4. irtaudu.

Monet muutkin menestyneet hävittäjälentäjät ovat päätyneet samantapaiseen ajatteluun, jonka USAF:n hävittäjätaktiikkaa vastoin auktoriteettinen ja esimiestensä mielipidettä kehittänyt John Boyd määritteli Korean sodan kokemuksia seuraten omalla tavallaan: "Observation - Orientation - Decision - Action" (Havainto - Tilannenarviointi - Päätös - Toiminta).

Ristiriita hyvänä lentäjänä ja sotilaana olemisen ja jäykässä organisaatiossa menestymisen välillä haittasi Boydia enemmän kuin Hartmannia, joka koki varsinaisen yhteentörmäyksensä byrokraattisen ja muista kuin käytännön lähtökohdista inspiroituvan päätöksenteon kanssa vasta sodanjälkeisessä Bundesluftwaffessa.

  Luftwaffen hävittäjäorganisaatio:
  Rotte, pari   2 konetta
  Swchwarm, parvi   2 paria, 4 konetta
  Staffel, lentue   12 konetta
  Gruppe, laivue   3 lentuetta
  Jagdgeschwader, hävittäjärykmentti   3 laivuetta

Toisessa maailmansodassa saksalaiset hävittäjälentäjät lensivät käytetyn taktiikan mukaan pareina, joissa 'siipimies' seuraa johtajana lentävää ja suojaa häntä. Vihollishävittäjän liimautuessa hännille pahoissa aikeissa se tuhottiin yhteistyöllä. Parin johtaja esim. veti ylös ja siipimies kaartoi jyrkästi. Nyt vihollisen oli joko seurattava johtajaa tai siipimiestä.

Mikäli vihollinen valitsi siipimiehen uhrikseen, parin johtaja pääsi ylhäältä hänen taakseen ja hoiteli ongelman pois. Jos vastapuoli seurasi ylösvetänyttä johtajakonetta, tämä painoi alas jolloin vihollinen olikin sopivasti siipimiehen edessä, mikä ei ollut viholliselle hyvä paikka ollenkaan. Siinä ei auta edes Pepsodent!

177:n ilmavoiton ja 1 100:n sotalennon ässä ja myöhempi Me-262 -suihkuhävittäjälentäjä Walter Krupinski, joka hänkin selvisi hengissä sodasta, ja jäi eläkkeelle Bundesluftwaffesta kenraalina, toimi Erich Hartmannin parinjohtajana 1942-43. He sovelsivat pari-taktiikkaa niin, että Krupinskin hyökätessä Hartmann siirtyi johtokoneen lentolinjalle ja "Punskin" irtautuessa vihollista ammuttuaan, Erich ampui varmistukseksi sarjan samaan kohteeseen.

Krupinski ei ollut kaikkein parhaimpia ampujia, ja käytetty taktiikka tarjosi mahdollisuuden tähänkin käytäntöön. Tupla-annos lienee myös auttanut panssaroitujen Iljushin Il-2 maataistelukoneiden pudottamisessa.

Saksalaisten ässien suuret pudotusluvut itärintamalla eivät selity venäläisten huonoilla koneilla, sillä heillä oli ensiluokkaista kalustoa. Ei myöskään saksalaisten lukumäärällä, sillä he olivat useimmiten ylivoimaa vastaan. Venäläisten huonompi koulutus ja kehittymättömämpi taktiikka teki heistä haavoittuvia. Sodan lopulla venäläisetkin omaksuivat pareittain lentämisen.

Saksalaiset hävittäjälentäjät saivat itärintamalla vastaansa yleensä lukumääräisesti ylivoimaisen vihollisen, jolla riitti sekä omaa hävittäjätuotantoa että Rooseveltin auliisti jakelemaa lend-and-lease-kalustoa. Neuvostotapa käyttää ihmisvoimaa sodassa oli tuhlaileva, minkä suomalaisetkin saivat huomata. Osin se juontui maan suuresta koosta, mutta myös ihmisarvoa väheksyvällä bolshevistisella ideologialla oli vaikutuksensa.

Tavanomainen tehtävä, jollaisia Erich ja hänen toverinsa Jg52:ssa joutuivat suorittamaan, oli maavoimien tukeminen tuhoamalla Iljushin-maataistelukoneet rintaman yläpuolelta. Toki niitä ei lähetetty ilman ajanmukaisten Lagg- ja Jak-hävittäjien suojaa. Suojaajia oli tavallisesti enemmän kuin saksalaisia, eikä ollut aikaa poistaa niitä pelistä ennen varsinaiseen duuniin ryhtymistä.

Usein Erich pareineen syöksyi korkealta lähestyen suojahävittäjien hajanaisen parven läpi, ampuen ehkä ohimennen sarjan liian lähelle sattunutta punalentäjää kohden, ja lähestyi syöksynopeudella kohteeksi valitsemaansa Sturmovikia, ampuen sen alas tarkasti ja läheltä ammutuilla laukauksilla. Sen jälkeen seuraava, jne., suoja-osaston ollessa ylhäällä sidottuna ilmataisteluihin muiden saksalaisten kanssa, jotka irottautuivat kun parven johtaja ilmoitti radiolla että viimeinenkin Iljushin palaa soihtuna maan pinnalla.

Ylivoima ei auta jos järki ei riitä. Venäläiset satsasivat eliitti-yksikköihin, jotka todella olivat laadukkaita, mutta niiden ja enemmistönä olevan Komsomolin bulkkiväen välillä oli suuri ero. Ei ketään rasittanut se, että nuoret venäläiset kuolivat amerikkalaisten ilmaiseksi antamissa koneissa. Paitsi ehkä saksalaisia, jotka joutuivat tekemään "likaisen työn"? Stalinin rauhan-vuodet olivat neuvostokansalaisille yhtä veristä aikaa, kuin sotavuodetkin. Noin 20 miljoonasta uhrista puhutaan molemmissa tapauksissa.

Kehittyneemmän hävittäjä-taktiikan käyttöönoton viivästyminen Neuvostoliitossa ei voinut olla erillään maan yhteiskuntajärjestelmän ja hallintotavan takapajuisuudesta. Päätöksenteko oli kaukana niistä jotka kantoivat käytännönvastuun niiden toteuttamisesta, ja valtaakäyttävän koneiston sisällä olevien kannatti olla kiinnostuneita vain omasta edustaan, ei kokonaisuuden menestyksestä. Oikeutetunkin kritiikin esittäjä tai liian aloitteellinen henkilö talloo aina jonkun varpaille, ja stalinistis-byrokraattisessa ilmastossa se on pahinta mitä voi tehdä.

Hävittäjä-parin siipimies oli kuitenkin aina suuremmassa vaarassa, jos vihollinen pääsee yllättämään. Erich Hartmann selvisi sodasta menettämättä yhtään siipimiestään, mikä oli hänelle ylpeyden aihe.

Ainoastaan kerran Hartmannin siipimies ammuttiin alas, mutta hänkin selvisi hengissä, -jopa koko sodasta. Pommikoneista hävittäjiin siirretty majuri Günther Capito lähetettiin Jg52:een ilmaan minkäänlaista valmennusta hävittäjiin. Niinpä hän lensi Me-109:ää kuin pommikonetta, ja liian jäykkä lentotapa vei hänet neuvosto-ässän tulilinjalle, venäläisen joutuessa itse hetimmiten Erichin tähtäimeen tuhoisin seurauksin.

"Tunsin olevani pahasti nöyryytetty... Edes vierailu minut alasampuneen viholliskoneen romulla ei nostanut mielialaani. Kuolleella venäläislentäjällä oli 25 ilmavoittoa, ja minä olin hänen 26:s.", tilitti Capito nolona. Sodan ja sotavankeuden jälkeen Capito jatkoi Liittotasavallan uudessa Luftwaffessa.

Erich Hartmannin Mersun tuntomerkkinä oli pitkään nokan musta terälehtikuvio, "tulppaani", jota venäläiset oppivat pian varomaan. Musta-nokkaista Messerschmittiä nimitettiin vastapuolella "Ukrainan Mustaksi paholaiseksi", jonka ilmestyminen aiheutti joskus pakoreaktion punalentäjien keskuudessa. Josef Vissarionovitsh Stalin lupasi suuren rahapalkinnon tuon koneen pudottajalle. Hartmann luopui kuviostaan kuitenkin siksi, että mustanokkaisen mersun näyttäytyessä neuvostolentäjät usein katosivat, eikä saatu pudotuksia. Vanha kuvio tuli uudelleen käyttöön sodan jälkeen Erichin komentaman JG-71:n eli "Richthofenin" Sabreissa.

Ihmiselle on avoinna monta tietä oppipojasta mestariksi, eikä Erich Hartmannin kulkema ollut varmaankaan helpoin, huolimatta hänen suuresta lahjakkuudestaan. "Lahjakkuushan" on yksilössä piilevä valmius saavuttaa jotain, ja kunkin pitää hioa se esiin ankaralla puurtamisella. Ilman omien virheidensä tunnistamista sekään ei auta. Erich Hartmannissa meillä on esimerkki, jota seurata. 


 
18.09.143: Kolmassadas taistelulento ja 95 ilmavoittoa.
25.10.1943: Rautaristin ritariristi, 148 voittoa. 7/JG 52:n 'Staffelkapitän'.
02.03.1944: 200 voittoa, Ritariristi tammenlehvin.
04.07.1944 239 voittoa, Ritariristi tammenlehvin ja miekoin.
Kesällä -44: mm: 59 voittoa 16:lla taistelulennolla; 78 vihollista alas yhden kuukauden aikana; Voittojen lukumäärä 300.
25.08.1944: Ritariristiin timantit; 7/JG 52:n tilillä 1200 alasammuttua punakonetta.
Lokakuu 1944: 4/JG 52:n komentajaksi. 01.02.1945: I/JG 52:n gruppenkommandeur.


 

 
Artikkelimme seuraavassa osassa käsittelemme mm. Erich Hartmannin kokemuksia sodassa ja sodan jälkeen, ja hänen yksikköään Jagdgeschwader 52:ta.
  


 

 
Takaisin sisällysluetteloon